Kaksi lasta, töissä kaupassa ja harrastuksina lukeminen + netti = Nainen, jolla ei ole elämää kodin ja työn ulkopuolella. Jos ei töistä päästyä ole kiire hakemaan Riehua päiväkodista, on muuten vaan kiire bussille ja kotiin lasten ja Mestari Juoksijan luo. Illat kun tuppaa kaupantädillä jäämään usein melko lyhyiksi kotona, joten siitä ajasta ei muka raaski ottaa itselleen yhtään. Toki uppoudun kirjaan tai nettifoorumeihini vähän väliä illan aikana, mutta silti olen läsnä ja kuulolla aina kun tarvitaan. Ruokakaupassakin käydään koko perheen voimin, niin ärsyttävää kuin se von Hazard Brothersin kanssa välillä onkin.
Eikä sillä, että olisin jotenkin vankina kotona, onhan noita illanviettoja kavereiden kanssa aina silloin tällöin. Terassillakin kävin ihan vasta ja kesäkuussa mekko-ostoksilla. Vaan ei kai se silti haittaisi, jos jotain muunkinlaista elämää välillä. Että jos niitä vaateostoksia vähän useamminkin ihan yksin? Tai joku harrastus kodin ulkopuolella? No niin, nythän tämä alkaa jo kuulostaa pahemmanluokan marttailulta. Ihan olen itse oman kuoppani kaivanut ja tähän tilanteeseen ajautunut. Kun ei tule lähdettyä mihinkään, eikä hyvä äitiTM tietenkään haluakaan mihinkään kultapallostensa luota. Eipä tuo Mestari Juoksijakaan suuremmin kulje missään, paitsi siellä juoksemassa tietysti, tarviskohan sekin elämän?
Tähän väliin on tietty pakko myös vetää se disclaimer, että toki lasten kanssa on elämää ja noiden kahden kanssa se todella on ELÄMÄÄ, niin kuin meidän perhettä ja sen edesottamuksia tuntevat tietävät. Mutta olisko sitä jotenkin enemmän oma itsensä, jos ihan röyhkeästi, itsekkäästi, vain oman itsensä iloksi vaikka joskus ottaisi ja lähtisi ihan kesken tavallista koti-iltaa tunniksi tai kahdeksi johonkin. Joskus uhosin, että otan kirjan ja rakkaan läppärin kainaloon ja menen kellarikomeroon "harrastamaan". Olisin niinku sillain pois kotoa ihan kokonaan, ENKÄ tuntisi pätkääkään huonoa omaatuntoa asiasta. Siinä kun se koko jutun pointsi (niin kuin professorimme yliopistolla aina tapasi sanoa :D) taitaa ollakin. Silloin kun menen, leimaan itseni jo kotoa lähtiessä huonoksi ihmiseksi ja poissa ollessa pohdin, että pitäiskö tästä nyt kuitenkin jo mennä takaisin. Tämä siis koskee niitä satunnaisia omia lyhyitä menoja, kaveriporukan viikonloppuriennot ovat asia erikseen ja ehkä juuri siksi niin vaalittuja, kun siellä ei huono omatunto paina.
Juu, onhan tästä aiheesta jo tullut jauhettua, ihan ekoissakin blogimerkinnöissä. Mutta kun ei ole elämää näkynyt, kuuluukohan sekin - sulhasten lisäksi - niihin asioihin, jotka ei tule kotoa hakemaan?
sunnuntai 24. heinäkuuta 2011
Unelmakoteja - kotiunelmia
Omakotitalo meren rannalla kaupungin keskustassa kaikkien palvelujen lähellä - tämähän se on kuulemma suomalaisten suuri unelma. Mahdotonta? Ei ainakaan Kokkolan asuntomessualueella. Ihan kaupungin keskustassa ei alue toki ole, mutta kävelymatkan päässä kuitenkin ja niitä unelmakoteja - niitä on alueella melkein vieri vieressä. Rantatonteille rakennetuista olisin kelpuuttanut kodikseni joka ainoan, enkä ympyrän sisäkehältäkään montaa olisi hyljännyt. Asuntokuume ja ennen kaikkea omakotitalokuume siis vaivaa pahasti. Vaan kun ei sinne kotiseudulle Kokkolaan ole järkeä muuttaa (työttömänä ei paljon asuntolainoja makseltaisi, töitä ei allekirjoittaneen ja Mestari Juoksijan aloilta siellä taida olla tarjolla), joutuu helsinkiläistynyt keskipohojalainen tyytymään lähiökolmioonsa. Sisustaa sentään voi, vaikka sitten siihen merenrantatalon tyyliin ja sisustuskuvia räpsinkin tarmolla messuillessani. Mitään ihan uutta ja ihmeellistä ei vastaan tullut, tai sitten kyse oli niinkin ihmeellisestä ratkaisusta, ettei se vain meillä toimisi. Toteuttamiskelpoisia ideoita kuitenkin löytyi ihan riittävästi ja sitten läjä niitä sitkun-haavekuvia. Jotain tällaista voisin haluta meillekin:
Suurin osa sisustuksissa käytetyistä maalauksista olisi myös suoraan kelvannut seinälle. Noinkohan sitä uskaltaisi joululahjaksi toivoa itselleen edes yhtä pikkuruista taulua...? Tilaa ainakin olisi seinillä; kuusi vuotta ollaan asuttu ja kokonaista yksi on saatu ripustettua. Kehystämättömiä taidejulisteita ja valokuvia + kehyksiä niille on vaatehuoneessa odottamassa läjäpäin, vissiin on vieläkin menossa pohdinnat siitä mihin mikin sijoitetaan.
Toisaalta, hirveän hyvä ettei olla turhaan rei'itetty seiniä vielä. Eräällä täällä kun on remonttikuume ja suorastaan hirveä tuska vaihtaa pintamateriaaleja ja seinien värejä (monikossa, koska meilllähän ei kahta samanväristä huonetta tai edes seinää ole). Eipä siis tarvi kitata mitään, voidaan suoraan telata päälle uudet sävyt. Ja sen jälkeen pitää tietysti vaihtaa verhot ja muut tekstiilit, ja sohvakin alkaa näyttää nukkavierulta... Suuret on suunnitelmat, katsotaan mitä niistä loppujen lopuksi toteutetaan ja milloin. Parin vuoden sisällä alkaa joka tapauksessa julkisivu- ja ikkunaremontti; samalla rytinällähän sitä viimeistään siinä vaiheessa pistäisi sisäpuolenkin uusiksi. Jospa siihen mennessä myös hirviöosasto olisi kasvanut sen verran isoksi, että voisi harkita muutakin kuin pomminkestävää sisustusta.
Suurin osa sisustuksissa käytetyistä maalauksista olisi myös suoraan kelvannut seinälle. Noinkohan sitä uskaltaisi joululahjaksi toivoa itselleen edes yhtä pikkuruista taulua...? Tilaa ainakin olisi seinillä; kuusi vuotta ollaan asuttu ja kokonaista yksi on saatu ripustettua. Kehystämättömiä taidejulisteita ja valokuvia + kehyksiä niille on vaatehuoneessa odottamassa läjäpäin, vissiin on vieläkin menossa pohdinnat siitä mihin mikin sijoitetaan.
Toisaalta, hirveän hyvä ettei olla turhaan rei'itetty seiniä vielä. Eräällä täällä kun on remonttikuume ja suorastaan hirveä tuska vaihtaa pintamateriaaleja ja seinien värejä (monikossa, koska meilllähän ei kahta samanväristä huonetta tai edes seinää ole). Eipä siis tarvi kitata mitään, voidaan suoraan telata päälle uudet sävyt. Ja sen jälkeen pitää tietysti vaihtaa verhot ja muut tekstiilit, ja sohvakin alkaa näyttää nukkavierulta... Suuret on suunnitelmat, katsotaan mitä niistä loppujen lopuksi toteutetaan ja milloin. Parin vuoden sisällä alkaa joka tapauksessa julkisivu- ja ikkunaremontti; samalla rytinällähän sitä viimeistään siinä vaiheessa pistäisi sisäpuolenkin uusiksi. Jospa siihen mennessä myös hirviöosasto olisi kasvanut sen verran isoksi, että voisi harkita muutakin kuin pomminkestävää sisustusta.
keskiviikko 13. heinäkuuta 2011
Helle pehmentää aivot
Ei, en valita yhtään siitä, että on lämmintä ja tarkenee kulkea pelkässä mekkosessa yötä myöten. Mieluummin hellettä kuin armoton pakkanen - jota sitäkin lienee odotettavissa vain muutaman kuukauden kuluttua. Jossain vaiheessa lämpöaalto kuitenkin pääsi vahingollisesti vaikuttamaan poloiseen päähäni (selvästi nautittu ihan liian vähän juomia jäillä), jonka seurauksena tänään - ilmojen jo viilennettyä - löysin itseni klikkailemassa "tilaa"-nappia eräässä tietyssä laukkukaupassa. Hupsista.
Ihan alkuperäinen suunnitelmahan oli säästää rahaa ja etsiä sitä harmoniaa elämään vähentämällä ostoja ja luopumalla ylimääräisestä; tämä ei kuitenkaan selvästikään koske laukkuja. Ilmiselvästikään, sillä ihan tuossa äsken huomasin sopineeni treffit lauantaiksi, laukkukauppojen merkeissä. Sen jälkeen löysin surffaillessani vielä kolme selvästikin varteenotettavaa nettiputiikkia, kaikeksi onneksi kadoksissa ollut järki löytyi myös ja tilaussormi on tiukasti toimintakiellossa, ainakin hetken aikaa.
Niin, ei liene lainkaan epäselvää, että olen pahasti, pahasti koukussa laukkuihin. Addiktioni kuitenkin suuntautuu pääosin kohtuuhintaisiin merkkeihin ja ennen kaikkea käyttäjäystävällisiin materiaaleihin, jolloin lukumääräisesti suuri kokoelma on helppo
survoa lipastonlaatikoihin pois edestä. Noin periaatteessa siis, pääsääntöisestihän töihin, kaupungille, kauppaan jne. on jokaiseen oma laukkunsa, joita sujuvasti lennossa vaihdellaan, eivätkä kaikki aina löydä takaisin omalle paikalleen laatikkoon. (Sotkuinen laukkufriikki, ihan mahdotonta!) Mittavaa kokoelmaa on myös helppo puolustaa sillä, että joka tarpeeseen PITÄÄ olla oma kantoväline: läppärille, uimakamoille, opiskelutavaroille, koulutusmateriaaleille, talvi-, kevät-, kesä- ja syksykäyttöön, rantakassi, pyöräilyreppu, kauppareppu, viikonloppulaukku, pieni, iso, keskikokoinen ja tietenkin kaikkia kokoja eri väreissä! Ihan loogista, eikö?
Välillä karsin kokoelmaa ja teen tilaa laatikoihin etsimällä vähemmän käytetyille yksilöille uuden kodin. Kun sitten yhtäkkiä olenkin aivan ilman "marraskuisen torstai-illan kahvilakäynnille" tai "shoppailemaan ja lounaalle lauantaina" sopivaa laukkua ja on sitä tilaakin, on taas hyvä syy ostaa uusi (tai kaksi). Suorastaan veitsenterävää logiikkaa! Jotain vääristynyttä on silti siinä, että uusia voi ostaa paljon hatarammin perustein kuin millä vanhoista luovutaan. Tokihan esim. kymmenen vuotta sitten ostetun muotilehden kylkiäisenä tulleella mainoskassilla on niin paljon tunnearvoa, ettei sitä ihan noin vain kanneta kirpputorille tai kierrätyshuoneeseen. Ja kun ei koskaan voi tietää milloin tarvitsee juuri kyseisenlaista kantovälinettä; kyllä sitten harmittaisi että meni eurolla siitäkin luopumaan. Viimeaikaisten (hah, viimeisen 24 tunnin aikana) tehtyjen hankintojen jälkeen on epäilemättä kuitenkin viisainta ihan oikeasti luopua muutamasta pahimmin kaapissa pölyttyneestä. Niin kuin nyt esimerkiksi siitä juurikin kylkiäisenä saadusta, jota ei edelleenkään ole käytetty kertaakaan...
Sanomattakin lienee selvää, ettei Mestari Juoksija jaa laukkuinnostusta kanssani, eikä aina ymmärrä miksi niitä kivoimpia pitää roikuttaa seinällä koristeina. Kiltisti hän kuitenkin kiinnittää lisää koukkuja hankinnoilleni ja erehtymättä myös huomaa aina uudet hankinnat. Jälkimmäisestä ei olisi kyllä niin väliksi. Vaalin myös ikuisesti mielessäni muistoa siitä hetkestä lomareissulla, kun harmittelin ostamatta jäänyttä ihanuutta ja Mestari Juoksija kysyi: "Käännytäänkö takaisin ja käydään ostamassa se sulle?" Esitin uhrautuvaista ja kehotin häntä jatkamaan matkaa, mutta mielessäni kiittelin kohtaloa siitä, että olen saanut niin vaimonsa mieltymyksiä arvostavan miehen (, joka tosin enimmäkseen taisi olla huolissaan siitä, että päivä menee pilalle, jos päätän oikein harmistua).
Ihan oikeasti olen kiinnostunut muustakin kuin laukuista ja useimmiten hankinnat ovat ainakin suurin piirtein harkittuja. Välillä vain saattaa vähän lipsahtaa, ja sitten odotetaankin kuriiria ovelle.
Ihan alkuperäinen suunnitelmahan oli säästää rahaa ja etsiä sitä harmoniaa elämään vähentämällä ostoja ja luopumalla ylimääräisestä; tämä ei kuitenkaan selvästikään koske laukkuja. Ilmiselvästikään, sillä ihan tuossa äsken huomasin sopineeni treffit lauantaiksi, laukkukauppojen merkeissä. Sen jälkeen löysin surffaillessani vielä kolme selvästikin varteenotettavaa nettiputiikkia, kaikeksi onneksi kadoksissa ollut järki löytyi myös ja tilaussormi on tiukasti toimintakiellossa, ainakin hetken aikaa.
Niin, ei liene lainkaan epäselvää, että olen pahasti, pahasti koukussa laukkuihin. Addiktioni kuitenkin suuntautuu pääosin kohtuuhintaisiin merkkeihin ja ennen kaikkea käyttäjäystävällisiin materiaaleihin, jolloin lukumääräisesti suuri kokoelma on helppo
survoa lipastonlaatikoihin pois edestä. Noin periaatteessa siis, pääsääntöisestihän töihin, kaupungille, kauppaan jne. on jokaiseen oma laukkunsa, joita sujuvasti lennossa vaihdellaan, eivätkä kaikki aina löydä takaisin omalle paikalleen laatikkoon. (Sotkuinen laukkufriikki, ihan mahdotonta!) Mittavaa kokoelmaa on myös helppo puolustaa sillä, että joka tarpeeseen PITÄÄ olla oma kantoväline: läppärille, uimakamoille, opiskelutavaroille, koulutusmateriaaleille, talvi-, kevät-, kesä- ja syksykäyttöön, rantakassi, pyöräilyreppu, kauppareppu, viikonloppulaukku, pieni, iso, keskikokoinen ja tietenkin kaikkia kokoja eri väreissä! Ihan loogista, eikö?
Välillä karsin kokoelmaa ja teen tilaa laatikoihin etsimällä vähemmän käytetyille yksilöille uuden kodin. Kun sitten yhtäkkiä olenkin aivan ilman "marraskuisen torstai-illan kahvilakäynnille" tai "shoppailemaan ja lounaalle lauantaina" sopivaa laukkua ja on sitä tilaakin, on taas hyvä syy ostaa uusi (tai kaksi). Suorastaan veitsenterävää logiikkaa! Jotain vääristynyttä on silti siinä, että uusia voi ostaa paljon hatarammin perustein kuin millä vanhoista luovutaan. Tokihan esim. kymmenen vuotta sitten ostetun muotilehden kylkiäisenä tulleella mainoskassilla on niin paljon tunnearvoa, ettei sitä ihan noin vain kanneta kirpputorille tai kierrätyshuoneeseen. Ja kun ei koskaan voi tietää milloin tarvitsee juuri kyseisenlaista kantovälinettä; kyllä sitten harmittaisi että meni eurolla siitäkin luopumaan. Viimeaikaisten (hah, viimeisen 24 tunnin aikana) tehtyjen hankintojen jälkeen on epäilemättä kuitenkin viisainta ihan oikeasti luopua muutamasta pahimmin kaapissa pölyttyneestä. Niin kuin nyt esimerkiksi siitä juurikin kylkiäisenä saadusta, jota ei edelleenkään ole käytetty kertaakaan...
Sanomattakin lienee selvää, ettei Mestari Juoksija jaa laukkuinnostusta kanssani, eikä aina ymmärrä miksi niitä kivoimpia pitää roikuttaa seinällä koristeina. Kiltisti hän kuitenkin kiinnittää lisää koukkuja hankinnoilleni ja erehtymättä myös huomaa aina uudet hankinnat. Jälkimmäisestä ei olisi kyllä niin väliksi. Vaalin myös ikuisesti mielessäni muistoa siitä hetkestä lomareissulla, kun harmittelin ostamatta jäänyttä ihanuutta ja Mestari Juoksija kysyi: "Käännytäänkö takaisin ja käydään ostamassa se sulle?" Esitin uhrautuvaista ja kehotin häntä jatkamaan matkaa, mutta mielessäni kiittelin kohtaloa siitä, että olen saanut niin vaimonsa mieltymyksiä arvostavan miehen (, joka tosin enimmäkseen taisi olla huolissaan siitä, että päivä menee pilalle, jos päätän oikein harmistua).
Ihan oikeasti olen kiinnostunut muustakin kuin laukuista ja useimmiten hankinnat ovat ainakin suurin piirtein harkittuja. Välillä vain saattaa vähän lipsahtaa, ja sitten odotetaankin kuriiria ovelle.
perjantai 8. heinäkuuta 2011
Vapaapäivä
Tänään on vapaapäivä, siis ihan oikeasti vapaa päivä, sillä lapset ovat mummolassa ja Mestari Juoksija töissä. Vapauden kunniaksi olen:
- syönyt aamupalaksi pastasalaattia ja mansikoita ja lukenut Nyt-liitteen kannesta kanteen.
- puhunut puhelimessa tunnin hyvän ystävän kanssa.
- juonut aamukahvini lifestyle-ohjelmia katsellen.
- surffannut facebookissa ja hauskoilla nettisivuilla (http://whydidyoubuymethat.com/) määräättömän ajan.
- suunnitellut lähteväni pyöräretkelle :D
- loikoillut
- lounastanut tv:n ääressä...
Kello on puoli kolme iltapäivällä ja n. puoli tuntia sitten alkoi tuntua siltä, että olen todella ottanut vapaudesta kaiken irti. Niinpä siivosin keittiön, vein puhtaat pyykit kaappeihin ja pistin uuden koneellisen tulemaan, keräsin lasten lelut lojumasta ja yleisjärjestelin siellä täällä. En silti ole vieläkään pukenut päälleni, heilun edelleen Hello Kitty -yöpaidassa. Eläköön vapaus!
- syönyt aamupalaksi pastasalaattia ja mansikoita ja lukenut Nyt-liitteen kannesta kanteen.
- puhunut puhelimessa tunnin hyvän ystävän kanssa.
- juonut aamukahvini lifestyle-ohjelmia katsellen.
- surffannut facebookissa ja hauskoilla nettisivuilla (http://whydidyoubuymethat.com/) määräättömän ajan.
- suunnitellut lähteväni pyöräretkelle :D
- loikoillut
- lounastanut tv:n ääressä...
Kello on puoli kolme iltapäivällä ja n. puoli tuntia sitten alkoi tuntua siltä, että olen todella ottanut vapaudesta kaiken irti. Niinpä siivosin keittiön, vein puhtaat pyykit kaappeihin ja pistin uuden koneellisen tulemaan, keräsin lasten lelut lojumasta ja yleisjärjestelin siellä täällä. En silti ole vieläkään pukenut päälleni, heilun edelleen Hello Kitty -yöpaidassa. Eläköön vapaus!
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Kuntokuuri ikäkriisissä
Vääjäämättä lähestyvä seuraava tasavuosikymmen on saanut bloggaajassa aikaan jonkinmoisen ikäkriisin, josta luonnollisena seurauksena on - taas kerran - vakaa päätös ryhtyä reippaasti kuntoilemaan. Onneksi on polkupyörä ja työmatkaa sen verran, että sen polkeminen käy kuntoilusta. Tänä kesänä takana tosin vasta satakunta kilometriä, tuhat olis tavoitteena.
Tavoitteita on muitakin: Riehu ja Räyhä osallistuvat neljättä kertaa lasten minimaratonille ja lupasin tänä vuonna juosta reitin Riehun kanssa. Matkaa on siis kilometri ja kun tähänastisena juoksusaavutuksena on n. kaksi katulampunväliä, joutuu ennen elokuun loppua vielä jokusen harjoittelulenkin vetämään. Onneksi on uudet tossut - Merrellin Pace Glove - kyllä niillä kelpaa tepsutella (mainos, vaan ei maksettu sellainen). Ikävä vaan, että uudet urheiluvarusteet eivät automaattisesti takaa myös hyviä tuloksia, uusia kenkiä ihastellessa voi kuitenkin huomaamattaan kävellä hitusen pidemmän lenkin, ei hassumpaa sekään. Epävirallisesti bloggaaja tavoittelee myös ihan oikeaa juoksumatkaa, kymppiä tai edes viitosta, mutta näin kaukaista tavoitetta ei vielä mainosteta. Varsinkaan, kun ei siitä kilometristäkään ole vielä mitään takeita.
Kuntokuuriin kuuluu toki olennaisena osana myös muuten terveet elämäntavat: riittävästi unta (ei tule toteutumaan), feng shuita ja harmoniaa (näkis vaan) ja oikea ruokavalio: ei liikaa sokeria tai valkoisia jauhoja, vähemmän alkoholia jne. Juupa juu, päivän päätteeksi läjä hollantilaisia siirappikeksejä ja taisipa viikonlopun kesäjuhlissa kulua alkoholiakin enemmän kuin "sallitut" viikkoannokset. Vaan eipä lannistuta, kohta on siirappikeksit loppu eikä kekkereitäkään ihan joka viikolle ole järjestetty - vaikka eipä haittaisi jos olisikin, oli sen verran hienot pirskeet nuo edelliset :D
Joka tapauksessa kuntoraporttia luvassa viimeistään siinä vaiheessa, kun se kilometri on todellisuutta (never?)
Tavoitteita on muitakin: Riehu ja Räyhä osallistuvat neljättä kertaa lasten minimaratonille ja lupasin tänä vuonna juosta reitin Riehun kanssa. Matkaa on siis kilometri ja kun tähänastisena juoksusaavutuksena on n. kaksi katulampunväliä, joutuu ennen elokuun loppua vielä jokusen harjoittelulenkin vetämään. Onneksi on uudet tossut - Merrellin Pace Glove - kyllä niillä kelpaa tepsutella (mainos, vaan ei maksettu sellainen). Ikävä vaan, että uudet urheiluvarusteet eivät automaattisesti takaa myös hyviä tuloksia, uusia kenkiä ihastellessa voi kuitenkin huomaamattaan kävellä hitusen pidemmän lenkin, ei hassumpaa sekään. Epävirallisesti bloggaaja tavoittelee myös ihan oikeaa juoksumatkaa, kymppiä tai edes viitosta, mutta näin kaukaista tavoitetta ei vielä mainosteta. Varsinkaan, kun ei siitä kilometristäkään ole vielä mitään takeita.
Kuntokuuriin kuuluu toki olennaisena osana myös muuten terveet elämäntavat: riittävästi unta (ei tule toteutumaan), feng shuita ja harmoniaa (näkis vaan) ja oikea ruokavalio: ei liikaa sokeria tai valkoisia jauhoja, vähemmän alkoholia jne. Juupa juu, päivän päätteeksi läjä hollantilaisia siirappikeksejä ja taisipa viikonlopun kesäjuhlissa kulua alkoholiakin enemmän kuin "sallitut" viikkoannokset. Vaan eipä lannistuta, kohta on siirappikeksit loppu eikä kekkereitäkään ihan joka viikolle ole järjestetty - vaikka eipä haittaisi jos olisikin, oli sen verran hienot pirskeet nuo edelliset :D
Joka tapauksessa kuntoraporttia luvassa viimeistään siinä vaiheessa, kun se kilometri on todellisuutta (never?)
Aamunkoitto
Vietin iltaa huippuporukassa eilen ja koska keskustellessa, yhteislaulaessa ja -nauraessa aika kului kuin siivillä, osa porukasta oli vielä paikalla siinä vaiheessa, kun kesäyön hämärä haihtui ja aamu koitti. Mustarastaan laulaessa valkeni uskomattoman ihana keskikesän aamu, onneksi olin hereillä sen näkemässä. Kesäaamuissa on jotain uskomatonta taikaa, kunpa vain jaksaisikin useammin olla niitä vastaanottamassa. Tai osaisi arvostaa niitä aamuja, jolloin kello herättää väkisin aikaiseen aamuun. Aina kun ei ole tarjolla hyvää seuraa, jonka kanssa valvoa auringonnousuun saakka ;) Eikä se ainakaan töitten kannalta olisi kovin fiksuakaan, kun jossain välissä olisi suotavaa nukkuakin.
Pitkän loman jälkeen oli muuten kaikinpuolin vapauttavaa ja mukavaa palata töihin. Kolmessa viikossa kertynyttä sähköpostisumaa purkaessa meni kyllä tovi jos toinenkin, eivätkä hyllyt vieläkään ole kokonaan ojennuksessa, mutta onpa noissa ainakin urakkaa johon tarttua. Sitä tuntee itsensä vielä niin uskomattoman onnekkaaksi, kun tekee työtä johon on tarkoitettu. Viihdyn työssäni todella, todella hyvin (enkä kainostele mainostaa tätä seikkaa - lähipiirin kyllästymiseen saakka), ja mitä enemmän tekemistä, sen kivempaa on. Jonkinmoinen outolintu vissiin, vaikka huhut kertovat että muitakin kaltaisiani on.
Pitkän loman jälkeen oli muuten kaikinpuolin vapauttavaa ja mukavaa palata töihin. Kolmessa viikossa kertynyttä sähköpostisumaa purkaessa meni kyllä tovi jos toinenkin, eivätkä hyllyt vieläkään ole kokonaan ojennuksessa, mutta onpa noissa ainakin urakkaa johon tarttua. Sitä tuntee itsensä vielä niin uskomattoman onnekkaaksi, kun tekee työtä johon on tarkoitettu. Viihdyn työssäni todella, todella hyvin (enkä kainostele mainostaa tätä seikkaa - lähipiirin kyllästymiseen saakka), ja mitä enemmän tekemistä, sen kivempaa on. Jonkinmoinen outolintu vissiin, vaikka huhut kertovat että muitakin kaltaisiani on.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
Home sweet home
13 vuorokautta, pikkuista vajaa 3000 km, 8 hotellia ja kaksi laivaa myöhemmin ollaan kotona taas. Vaikka parina viimeisenä päivänä alkoikin jo koti-ikävä vaivata, oli aamulla viimeistä kertaa pakatessa hiukan haikea olo reissun päättymisestä. Laivasta ajettiin satamaan kuitenkin hilpeästi hurraten ja mitä lähemmäs kotia tultiin, sitä kiihkeämmin hihkui Riehu takapenkillä: "Koti, koti!"
Auton purkaminen oli oma urakkansa ja seuraava, so. pyykinpesu, alkoi heti, kun kaikki vaatteet oli saatu leviteltyä - parvekkeelle. Totesin, että ihan turha yrittääkään lajitella moista pyykkivuorta kylppärissä, joten lukuisat laukut raahattiin suoraan ulos ja kipattiin sinne. Lajittelun jälkeen vielä viisi kasaa odottaa vuoroaan, yksi koneellinen on pesty ja toinen pyörimässä. Kotiinpaluun tunnelmissa on myös ehditty purkaa kuvat koneelle, lajitella tuliaiset, kellaroida kaikki 16 litraa omenanmakuista Spata ja palauttaa suurin osa tavaroista omille paikoilleen. Von Hazard Brothers on tyylilleen uskollisena riidellyt ensimmäiset riitansa, mutta hämmästyttävästi myös kaipaavat koko ajan meitä aikuisia mukaan touhuihinsa. Olisi kuvitellut, että kahden viikon jatkuvan yhdessäolon jälkeen pojat katoavat kavereidensa luo suoraan autosta. Symbioosin purkamiseen mennee aikansa.
Taikauskoisena ei seuraavia huomioita uskaltanut matkan aikana sanoa ääneen, mutta nyt voi jo todeta:
- Selvittiin terveinä koko reissun ajan. Mukaan pakatusta lääkevarastosta tarvittiin paria päänsärkypilleriä ja kortisonigeeliä. Laastarilukukin jäi kuuteen, niistäkin suurin osa meni kotona tulleen haavan jälkihoitoon.
- Mitään suurempaa ei hävinnyt. Allekirjoittaneen puhelin toki jäi tanskalaiseen hotelliin, mutta ihan itse huomasin luurin puuttumisen "jo" sadan kilometrin jälkeen... Perhe suhtautui huolimattomuuteen yllättävän rauhallisesti, kukaan ei juuri muistutellut parin tunnin turhasta lenkistä ja kadonnut löytyi juuri sieltä mihin sen muistin jättäneenikin. Jos muuten hävikkiin kirjataan vain pari valotikkua, eikä rosvotkaan meitä puhdistaneet, niin tuo ylimääräinen mutkakin tuntuu aika pieneltä. (Ei ehkä kuskista, mutta allekirjoittaneesta kyllä. *viaton hymy*)
- Auto kesti koko matkan. Etukäteen maalattiin mielessämme kauhukuvia siitä, miten smurffi hyytyy johonkin autobahnin varteen ja matka jatkuu hinausauton kyydissä lähimmälle korjaamolle. Turhaa oli tämäkin pelko, ilman minkäänlaisia ongelmia selvittiin kotiin asti ja lähes jokapäiväisten sateiden ansiosta auto on ihan yhtä puhdaskin kuin lähtiessä.
- Kaikilla oli kivaa. Ajoittaisista kahden, kolmen tai kaikkienvälisistä rähinöistä huolimatta vaaka kallistuu ehdottomasti plussan puolelle ja jo nyt uskaltaa sanoa, että lähtisin tämän porukan kanssa uudestaankin. :D Seuraava, huomattavasti kunnianhimoisempi reissu onkin jo suunnitteilla, tosin vasta parin vuoden päähän. Ihan joka kesä ei jaksa lomaa viettää tien päällä.
Matkaraportit siis päättyvät tähän, sopivasti pyykkikoneen laulaessa lopetusmusiikkiaan.
Auton purkaminen oli oma urakkansa ja seuraava, so. pyykinpesu, alkoi heti, kun kaikki vaatteet oli saatu leviteltyä - parvekkeelle. Totesin, että ihan turha yrittääkään lajitella moista pyykkivuorta kylppärissä, joten lukuisat laukut raahattiin suoraan ulos ja kipattiin sinne. Lajittelun jälkeen vielä viisi kasaa odottaa vuoroaan, yksi koneellinen on pesty ja toinen pyörimässä. Kotiinpaluun tunnelmissa on myös ehditty purkaa kuvat koneelle, lajitella tuliaiset, kellaroida kaikki 16 litraa omenanmakuista Spata ja palauttaa suurin osa tavaroista omille paikoilleen. Von Hazard Brothers on tyylilleen uskollisena riidellyt ensimmäiset riitansa, mutta hämmästyttävästi myös kaipaavat koko ajan meitä aikuisia mukaan touhuihinsa. Olisi kuvitellut, että kahden viikon jatkuvan yhdessäolon jälkeen pojat katoavat kavereidensa luo suoraan autosta. Symbioosin purkamiseen mennee aikansa.
Taikauskoisena ei seuraavia huomioita uskaltanut matkan aikana sanoa ääneen, mutta nyt voi jo todeta:
- Selvittiin terveinä koko reissun ajan. Mukaan pakatusta lääkevarastosta tarvittiin paria päänsärkypilleriä ja kortisonigeeliä. Laastarilukukin jäi kuuteen, niistäkin suurin osa meni kotona tulleen haavan jälkihoitoon.
- Mitään suurempaa ei hävinnyt. Allekirjoittaneen puhelin toki jäi tanskalaiseen hotelliin, mutta ihan itse huomasin luurin puuttumisen "jo" sadan kilometrin jälkeen... Perhe suhtautui huolimattomuuteen yllättävän rauhallisesti, kukaan ei juuri muistutellut parin tunnin turhasta lenkistä ja kadonnut löytyi juuri sieltä mihin sen muistin jättäneenikin. Jos muuten hävikkiin kirjataan vain pari valotikkua, eikä rosvotkaan meitä puhdistaneet, niin tuo ylimääräinen mutkakin tuntuu aika pieneltä. (Ei ehkä kuskista, mutta allekirjoittaneesta kyllä. *viaton hymy*)
- Auto kesti koko matkan. Etukäteen maalattiin mielessämme kauhukuvia siitä, miten smurffi hyytyy johonkin autobahnin varteen ja matka jatkuu hinausauton kyydissä lähimmälle korjaamolle. Turhaa oli tämäkin pelko, ilman minkäänlaisia ongelmia selvittiin kotiin asti ja lähes jokapäiväisten sateiden ansiosta auto on ihan yhtä puhdaskin kuin lähtiessä.
- Kaikilla oli kivaa. Ajoittaisista kahden, kolmen tai kaikkienvälisistä rähinöistä huolimatta vaaka kallistuu ehdottomasti plussan puolelle ja jo nyt uskaltaa sanoa, että lähtisin tämän porukan kanssa uudestaankin. :D Seuraava, huomattavasti kunnianhimoisempi reissu onkin jo suunnitteilla, tosin vasta parin vuoden päähän. Ihan joka kesä ei jaksa lomaa viettää tien päällä.
Matkaraportit siis päättyvät tähän, sopivasti pyykkikoneen laulaessa lopetusmusiikkiaan.
maanantai 20. kesäkuuta 2011
Kylläpä onkin kivaa
Reissaaminen alkaa näköjään vaatia veronsa; Tänään ajomatkalla Mestari Juoksijan kanssa puhuttiin toisillemme huonoa ruotsia ja joka lauseen jälkeen vain nauraa räkätettiin, kun kuviteltiin olevamme niin hauskoja. Lapset eivät vaivautuneet kommentoimaan mitään ja siinä väsymyksen tilassa kommentit olisivatkin todennäköisesti vain aiheuttaneet uuden naurunremakan.
Hauskaa pitää toki olla ja on sitä ollutkin. Niin kuin eilen, kun käytiin Kööpenhaminan Tivolissa - kunhan ensin oli toivuttu siitä, että rannekkeita laitteisiin ei tällä kertaa ostettukaan. Sen sijaan kokeiltiin muutamaa peliä ja voitettiin karkkia, pehmoleluja ja koko perheelle neonväriset vampyyrihampaat. :D Leikkipaikassa juoksutettiin lapsista ylimääräiset energiat pois, jotta jaksettiin istua rauhassa kahvilla, mehulla ja suklaaseen kastetuilla mansikoilla vielä illan hämärtyessä. Tivoli oli ihanan samanlainen kuin reilut 20 vuotta sitten, kun kävin siellä ensimmäisen kerran. (Legolandissa yhdellä kojulla kysyivät, että ollaanko ensimmäistä kertaa. Kun kerroin käyneeni v. -90, onnistui asiakaspalvelija vain vaivoin peittämään tyrmistyneen ilmeensä. Piti varmasti ihan käpynä.)
Köpiksestä ei sitten poistuttukaan ihan niin vain. Kesti hetken aikaa päästä rouva GPS:n kanssa yhteisymmärrykseen siitä, ettemme halua Helsingöriin ja lautalle, vaan Juutinrauman sillan yli. Onnistuihan se lopulta ja valtakunnan raja ylitettiin toiseksi viimeistä kertaa tällä reissulla. Koko matkan pisintä ajomatkaa säesti tauoton sateenropina, jälleen kerran. Nostalgiapysähdys Grännassa polkagris-tehtaalla oli matkan ainoa poutainen hetki, päästiin etsimään niitä muistamiani linnanraunioita, jotka sitten yllättäen löytyivät muutaman kilometrin päästä moottoritien varrelta. Rauniot olivat toki siinä missä aina ennenkin, keski-ikäistyvä muistini vain pettää toisinaan. ;)
Tänään siis vielä yöpyminen Nyköpingissä, huomenna lyhyt etappi Tukholmaan ja ensi yö nukutaankin jo Suomen aluevesillä. Riehu kaipaa pehmoaasiaan, Räyhä tankkionlinea ja allekirjoittanut pesukonetta, keittiötä ja muita kodin "ylimääräisiä" neliöitä. Niin ja aamukahvia + Hesaria. Onneksi on vielä monta lomapäivää aika nauttia noista kaikista.
Hauskaa pitää toki olla ja on sitä ollutkin. Niin kuin eilen, kun käytiin Kööpenhaminan Tivolissa - kunhan ensin oli toivuttu siitä, että rannekkeita laitteisiin ei tällä kertaa ostettukaan. Sen sijaan kokeiltiin muutamaa peliä ja voitettiin karkkia, pehmoleluja ja koko perheelle neonväriset vampyyrihampaat. :D Leikkipaikassa juoksutettiin lapsista ylimääräiset energiat pois, jotta jaksettiin istua rauhassa kahvilla, mehulla ja suklaaseen kastetuilla mansikoilla vielä illan hämärtyessä. Tivoli oli ihanan samanlainen kuin reilut 20 vuotta sitten, kun kävin siellä ensimmäisen kerran. (Legolandissa yhdellä kojulla kysyivät, että ollaanko ensimmäistä kertaa. Kun kerroin käyneeni v. -90, onnistui asiakaspalvelija vain vaivoin peittämään tyrmistyneen ilmeensä. Piti varmasti ihan käpynä.)
Köpiksestä ei sitten poistuttukaan ihan niin vain. Kesti hetken aikaa päästä rouva GPS:n kanssa yhteisymmärrykseen siitä, ettemme halua Helsingöriin ja lautalle, vaan Juutinrauman sillan yli. Onnistuihan se lopulta ja valtakunnan raja ylitettiin toiseksi viimeistä kertaa tällä reissulla. Koko matkan pisintä ajomatkaa säesti tauoton sateenropina, jälleen kerran. Nostalgiapysähdys Grännassa polkagris-tehtaalla oli matkan ainoa poutainen hetki, päästiin etsimään niitä muistamiani linnanraunioita, jotka sitten yllättäen löytyivät muutaman kilometrin päästä moottoritien varrelta. Rauniot olivat toki siinä missä aina ennenkin, keski-ikäistyvä muistini vain pettää toisinaan. ;)
Tänään siis vielä yöpyminen Nyköpingissä, huomenna lyhyt etappi Tukholmaan ja ensi yö nukutaankin jo Suomen aluevesillä. Riehu kaipaa pehmoaasiaan, Räyhä tankkionlinea ja allekirjoittanut pesukonetta, keittiötä ja muita kodin "ylimääräisiä" neliöitä. Niin ja aamukahvia + Hesaria. Onneksi on vielä monta lomapäivää aika nauttia noista kaikista.
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Turnausväsymystä
Tänään koettiin sellainenkin ihme, että lapset kyllästyivät huvipuistoon ennen vanhempiaan ja lopulta se oli allekirjoittanut, joka portilla kiukutteli aikaista lähtöä. Ei kyllä yhtään auttaneet kiukuttelut, marinat eikä alahuulen riiputtaminen - muut jyräsivät huvittelunhaluisen ja hotellille palattiin "vain" 8h riekkumisen jälkeen. Ihmeen nihkeää porukkaa tuo perheen miesväki, ei edes käyty kaikissa laitteissa! Lisää hupia on kuitenkin luvassa huomenna, kun matka suuntautuu Kööpenhaminaan ja tietysti Tivoliin.
Reissun tässä vaiheessa alkavat ajatukset jo pikku hiljaa suuntautua kohti kotia ja vähitellen töihinkin. Johan tuo armas työpaikka on parina yönä hiipinyt uniin, viimeksi tosin hotellina, josta olin varannut perheelle huoneen. Hmm... Liikaa vai liian vähän lomailua takana? Ajatus omasta sängystä ja oman ruokapöydän ääressä syömisestä kuitenkin jo houkuttaa, pyykinpesuakin kerkesin tänään jo haikailla. Ei sillä, että vaatteet olisivat loppumassa - kyllä kaikkeenvarautuja pakkaa niin paljon tavaraa mukaan, että vielä viimeisenäkin aamuna saadaan lapsille puhtaat kalsarit jalkaan.
Note to self: seuraavalle lomalle ei ole mikään pakko ottaa ihan jokaista mahdollista ajanvietettä, kirjaa tai tyhjää muistilehtiötä mukaan. On niin paljon muutakin tekemistä, että suurin osa jää käyttämättä ja sitten sitä on ihan turhaan ajeluttanut viittä kovakantista romaania ympäri Eurooppaa. Jokaiseen vaivaan ei myöskään tarvitse pakata lääkettä tai salvaa mukaan, ainakaan sellaisia määriä kuin meidän matka-apteekissa on. Yllättäen niitä ihan oikeita apteekkeja näiltäkin kulmilta on paikallistettu. Tämä vihjeenä myös kaikille muille kerrottakoon.
Toisaalta, pessimisti ei pety ja kaikkeenvarautuja voi kotona todeta, että turhaan oli taas sitä ja sitäkin mukana. Jos ei olisi ollut, olisi taatusti tarvittu. Niin kuin sateenvarjoja tai kunnollista takkia tällä reissulla. Ei ole mukana ja vähintään joka toinen päivä on satanut. Tänään sain osakseni jokseenkin kummastuneita katseita kuravaatteisiin pukeutuneilta tanskalaisilta, kun hameessa ja ohuessa hupparissa tepsuttelin kaatosateessa. Ei ole edes niitä pitkiä housuja matkassa mukana! Sään suhteen optimisti, tautien varalta täyspessimisti - kai tuossakin joku outo tasapaino on.
Reissun tässä vaiheessa alkavat ajatukset jo pikku hiljaa suuntautua kohti kotia ja vähitellen töihinkin. Johan tuo armas työpaikka on parina yönä hiipinyt uniin, viimeksi tosin hotellina, josta olin varannut perheelle huoneen. Hmm... Liikaa vai liian vähän lomailua takana? Ajatus omasta sängystä ja oman ruokapöydän ääressä syömisestä kuitenkin jo houkuttaa, pyykinpesuakin kerkesin tänään jo haikailla. Ei sillä, että vaatteet olisivat loppumassa - kyllä kaikkeenvarautuja pakkaa niin paljon tavaraa mukaan, että vielä viimeisenäkin aamuna saadaan lapsille puhtaat kalsarit jalkaan.
Note to self: seuraavalle lomalle ei ole mikään pakko ottaa ihan jokaista mahdollista ajanvietettä, kirjaa tai tyhjää muistilehtiötä mukaan. On niin paljon muutakin tekemistä, että suurin osa jää käyttämättä ja sitten sitä on ihan turhaan ajeluttanut viittä kovakantista romaania ympäri Eurooppaa. Jokaiseen vaivaan ei myöskään tarvitse pakata lääkettä tai salvaa mukaan, ainakaan sellaisia määriä kuin meidän matka-apteekissa on. Yllättäen niitä ihan oikeita apteekkeja näiltäkin kulmilta on paikallistettu. Tämä vihjeenä myös kaikille muille kerrottakoon.
Toisaalta, pessimisti ei pety ja kaikkeenvarautuja voi kotona todeta, että turhaan oli taas sitä ja sitäkin mukana. Jos ei olisi ollut, olisi taatusti tarvittu. Niin kuin sateenvarjoja tai kunnollista takkia tällä reissulla. Ei ole mukana ja vähintään joka toinen päivä on satanut. Tänään sain osakseni jokseenkin kummastuneita katseita kuravaatteisiin pukeutuneilta tanskalaisilta, kun hameessa ja ohuessa hupparissa tepsuttelin kaatosateessa. Ei ole edes niitä pitkiä housuja matkassa mukana! Sään suhteen optimisti, tautien varalta täyspessimisti - kai tuossakin joku outo tasapaino on.
Blogimerkintöjä vessan lattialta
Jos tälle lomalle pitäisi keksiä tunnusbiisi, se olisi taatusti vanha klassikko: "Ollaan lähekkäin, me vielä hetki näin..." Joka ilta yritetään kaikkien neljän rytmeihin löytää sellainen kompromissi, että kaikki pääsisivät järkevässä ajassa nukkumaan. Toisissa hotelleissa se on käynyt helpommin, toisissa - niin kuin tämän hetkisessä - se on vaikeampaa. Niinpä joskus saattaa käydä niin, että yökukkumiseen taipuvainen bloggaaja löytää itsensä istumasta vessan lattialta sillä aikaa, kun muu perhe hakee unta sängyissään. Tähänastisissa yöpymispaikoissa on sentään ollut niin paljon tilaa, ettei yhdestä nurkasta kajastava valo ole muita häirinnyt - tämä ja seuraava yö vietetään kuitenkin näin nelihenkisen perheen mittapuulla melkoisessa kopperossa. Erityisesti näin illalla, kun lapset tulivat ulos kaapista :D (Räyhän ilmaisu, tarkoittaa siis sitä että nukkuvat kaappisängyissä)
Hotellien valinta onkin ollut melkoista arpapeliä, kun netin hakukoneiden avulla on pyritty osumaan edes jotenkuten järkeviin vaihtoehtoihin. Olemme olleet pääosin onnekkaita, meidän tähtiluokituksiimme tosin riittää mukavat sängyt, hyvä aamiainen, yölamput myös lisävuoteisiin (muuten Räyhä ei voi lukea illalla) ja tilaa sen verran ettei koko ajan joudu väistelemään toista. Pääosin olemme saaneet sen mitä halusimmekin, tosin tämänaamuisen aamupalan "surkeutta" muisteltiin koko päivä. Oikeasti varmaan ihan normaali saksalaisen hotellin aamupala, vertailukohtana vain oli edellisen loistokkuus, joten pisteet karisivat. Pahoittelut Bremeniin näistä moitteista.
Matkaa on taitettu kaikkiaan n. 1800 km. Eilen jätettiin Hollannille hyvästit tyylillä ja tehtiin lähtiessä koukkaus Afsluitdijkin kautta. Melko jännä fiilis kaasutella moottoritietä 35 km pitkän padon harjalla, ihan vain "muutama" kuva otettiin muistoksi. Illansuussa meitä tosiaan kutsui Bremen ja tänään saavuttiin Tanskaan. Yksi asiakas sanoi ennen lomaa töissä, että Tanskassa voi ajella vaan ja aina löytää perille. Näinhän tuo suurinpiirtein näyttää olevan, kovin on selkeää ainakin tämä Legolandin ympäristö. Vaan eipä näille seuduille olla juuri muuta tultu katselemaankaan kuin noita legoja, ja niitähän riittää. Täällä ei ole sesonki vielä alkanut, joten iltapäivän muutamat tunnit sujuivat leppoisasti Legolandissa. Ei ollut juuri yhtään jonoja laitteisiin ja Riehun riemuksi 120cm kengät jalassa riitti minimipituudeksi niistä hurjimpiinkin. Legokauppaan hassattiin suurin osa luvatuista kruunuista ja ostosten kanssa menikin ilta mukavasti. Mikä parasta, huomenna pääsee takaisin! Aamulla olisi tarkoitus olla portilla jonottamassa jo klo 10 ja sitten jatketaankin huvittelua iltaan saakka. Huomenissa ei siis tilanpuutekaan haitanne, voi olla aika väsynyttä porukkaa illan tullen.
Tanskanmaassa ei siis toistaiseksi vaikuta olevan ainakaan suuremmin mätää, katsotaan mikä on "tuomio", kun Kööpenhamina kutsuu ylihuomenna.
Hotellien valinta onkin ollut melkoista arpapeliä, kun netin hakukoneiden avulla on pyritty osumaan edes jotenkuten järkeviin vaihtoehtoihin. Olemme olleet pääosin onnekkaita, meidän tähtiluokituksiimme tosin riittää mukavat sängyt, hyvä aamiainen, yölamput myös lisävuoteisiin (muuten Räyhä ei voi lukea illalla) ja tilaa sen verran ettei koko ajan joudu väistelemään toista. Pääosin olemme saaneet sen mitä halusimmekin, tosin tämänaamuisen aamupalan "surkeutta" muisteltiin koko päivä. Oikeasti varmaan ihan normaali saksalaisen hotellin aamupala, vertailukohtana vain oli edellisen loistokkuus, joten pisteet karisivat. Pahoittelut Bremeniin näistä moitteista.
Matkaa on taitettu kaikkiaan n. 1800 km. Eilen jätettiin Hollannille hyvästit tyylillä ja tehtiin lähtiessä koukkaus Afsluitdijkin kautta. Melko jännä fiilis kaasutella moottoritietä 35 km pitkän padon harjalla, ihan vain "muutama" kuva otettiin muistoksi. Illansuussa meitä tosiaan kutsui Bremen ja tänään saavuttiin Tanskaan. Yksi asiakas sanoi ennen lomaa töissä, että Tanskassa voi ajella vaan ja aina löytää perille. Näinhän tuo suurinpiirtein näyttää olevan, kovin on selkeää ainakin tämä Legolandin ympäristö. Vaan eipä näille seuduille olla juuri muuta tultu katselemaankaan kuin noita legoja, ja niitähän riittää. Täällä ei ole sesonki vielä alkanut, joten iltapäivän muutamat tunnit sujuivat leppoisasti Legolandissa. Ei ollut juuri yhtään jonoja laitteisiin ja Riehun riemuksi 120cm kengät jalassa riitti minimipituudeksi niistä hurjimpiinkin. Legokauppaan hassattiin suurin osa luvatuista kruunuista ja ostosten kanssa menikin ilta mukavasti. Mikä parasta, huomenna pääsee takaisin! Aamulla olisi tarkoitus olla portilla jonottamassa jo klo 10 ja sitten jatketaankin huvittelua iltaan saakka. Huomenissa ei siis tilanpuutekaan haitanne, voi olla aika väsynyttä porukkaa illan tullen.
Tanskanmaassa ei siis toistaiseksi vaikuta olevan ainakaan suuremmin mätää, katsotaan mikä on "tuomio", kun Kööpenhamina kutsuu ylihuomenna.
torstai 16. kesäkuuta 2011
Spagaatteja ja spiruetteja Scheveningenissä
Uskomatonta, miten yli kymmenenkin vuoden jälkeen koti on edelleen täällä Haagissa. Vaikka vietinkin silloin täällä vain suhteellisen lyhyen hetken - 8 kk - se oli yksi parhaista ajoista elämässäni ja sydän laulaa riemusta edelleen, kun seikkailen tutuissa paikoissa. Jos von Hazard Brothers ei olisi juuri näinä päivinä päättänyt näyttää sitä kaikkein pimeintä puoltaan, olisi tämä kolmen päivän pysähdys ollut täydellinen.
Täällä on ihan kaikkea: meri, kilometreittäin hiekkarantaa, simpukoita kerättäväksi niin paljon kuin vain kantaa jaksaa, ostosmahdollisuuksia, hyvää ruokaa... You name it, they have it. Ja sitten on Riehu ja Räyhä. Nuo veijarimaiset (ha ha) veljekset, jotka eilen aamulla onnistuivat temppuilemaan aikuisten pinnan niin kireälle, että lähitalojen seinistä taisi rappaus tippuilla samaan tahtiin kovaäänisen käskyttämisen kanssa. Ihailtavasti veljeksillä on kyllä myös taito unohtaa kaikki ikävä ja olla viimeistään tunnin päästä taas kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kahden tunnin päästä voikin sitten aloittaa uuden temppuilun. Poikien mukaan tämä on lasten eikä aikuisten loma ja kaikki aikuisia miellyttävä voidaan unohtaa kertaheitolla.
On sitä kivaakin kuitenkin ollut, eikä kaikki aika ole mennyt kiukutteluun meiltä keneltäkään. Niitä simpukoita, niitä on kerätty pussikaupalla, mukaan varatuista minigripeistä ei ollut kuin aloitukseksi, sen jälkeen otettiin järeästi kunnon muovipussit käyttöön :D Kunnon merituulessa myös leija lentää upeasti ja Atlantin kylmiin vesiin on ainakin vähän käyty kastautumassa, lisäksi eilen illalla nähtiin suomalainen jumppaesitys spagaatteineen ja spiruetteineen (Räyhän termi) rantahiekalla. Haagin keskustassa koluttiin eilen tutut ostoskadut, Binnen- ja Buitenhof ja sainpa muilutettua perheen Mauritshuisiinkin ihastelemaan Tyttöä ja helmikorvakorua. Tämänpäiväisellä Amsterdamin retkellä oli Rijksmuseum ja Yövartio siellä kuitenkin jätettävä väliin, siihen ei matkakumppanien kärsivällisyys enää riittänyt. Eikä myöskään kahvitteluun vanhan ystävän kanssa, joten lupasin jo itselleni että jossain vaiheessa tulen taas - yksin.
Tuliaisia sentään ostettiin ja muistoja itselle. Amsterdamista löytyy kaikkea mahdollista hupsua hollantilaista, sanoo hän pehmohollannikkaat jalassaan. Kaupunki on tietysti tunnettu myös seksistä ja kannabiksesta, ja matkamuistoja näistäkin aiheista olisi löytynyt ihan tarpeeksi. Välillä piti vähän hätistellä lapsia pois tiettyjen hyllyjen luota, taisin myös jossain vaiheessa tulla sanoneeksi seuraavan kuolemattoman lauseen: "Nakut ihmiset ja se kannabis nyt vaan on sellaisia asioita, mitkä hollantilaisia kiinnostaa." Kaikeksi onneksi pojat on innostuneempia jalkapallosta ja niinpä meillä onkin matkaseurueessa nyt hollantilaisen maajoukkuepelaajan lisäksi myös Ajaxin nro 10 ihan esikuvansa tukkatyylillä. Litmasen vaaleampi painos ei vain malttaisi käyttää asuaan ennen kuin pääse elvistelemään sillä päiväkotikavereille.
Sen lisäksi, että pysähdys juuri Haagissa oli allekirjoittaneelle niin tärkeä, on muutaman päivän oleskelu samassa paikassa tehnyt hyvää muutenkin. Alkumatkan neljä yötä - neljä yöpaikkaa oli sen verran vauhdikas tahti, että vasta täällä on kunnolla kerinnyt katsoa mitä laittaa aamuisin päälle, missä tavarat yleensä ovat ja mitä kaikkea on edes tullut pakattua mukaan. Onneksi on oma auto ja tilava takapaksi, jotain ylimääräistäkin kun on kasseihin mahtunut.
Huomenna jätetään Hollanti taakse ja tehdään vielä pieni koukkaus Saksaan, ennen kuin lähdetään valloittamaan Tanskanmaata. Sitä ennen kuitenkin täytetään loputkin tavaratilasta stroopwafelseilla ja omena-Spalla + muutamalla muulla tuikitärkeällä elintarvikkeella.
Täällä on ihan kaikkea: meri, kilometreittäin hiekkarantaa, simpukoita kerättäväksi niin paljon kuin vain kantaa jaksaa, ostosmahdollisuuksia, hyvää ruokaa... You name it, they have it. Ja sitten on Riehu ja Räyhä. Nuo veijarimaiset (ha ha) veljekset, jotka eilen aamulla onnistuivat temppuilemaan aikuisten pinnan niin kireälle, että lähitalojen seinistä taisi rappaus tippuilla samaan tahtiin kovaäänisen käskyttämisen kanssa. Ihailtavasti veljeksillä on kyllä myös taito unohtaa kaikki ikävä ja olla viimeistään tunnin päästä taas kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan. Kahden tunnin päästä voikin sitten aloittaa uuden temppuilun. Poikien mukaan tämä on lasten eikä aikuisten loma ja kaikki aikuisia miellyttävä voidaan unohtaa kertaheitolla.
On sitä kivaakin kuitenkin ollut, eikä kaikki aika ole mennyt kiukutteluun meiltä keneltäkään. Niitä simpukoita, niitä on kerätty pussikaupalla, mukaan varatuista minigripeistä ei ollut kuin aloitukseksi, sen jälkeen otettiin järeästi kunnon muovipussit käyttöön :D Kunnon merituulessa myös leija lentää upeasti ja Atlantin kylmiin vesiin on ainakin vähän käyty kastautumassa, lisäksi eilen illalla nähtiin suomalainen jumppaesitys spagaatteineen ja spiruetteineen (Räyhän termi) rantahiekalla. Haagin keskustassa koluttiin eilen tutut ostoskadut, Binnen- ja Buitenhof ja sainpa muilutettua perheen Mauritshuisiinkin ihastelemaan Tyttöä ja helmikorvakorua. Tämänpäiväisellä Amsterdamin retkellä oli Rijksmuseum ja Yövartio siellä kuitenkin jätettävä väliin, siihen ei matkakumppanien kärsivällisyys enää riittänyt. Eikä myöskään kahvitteluun vanhan ystävän kanssa, joten lupasin jo itselleni että jossain vaiheessa tulen taas - yksin.
Tuliaisia sentään ostettiin ja muistoja itselle. Amsterdamista löytyy kaikkea mahdollista hupsua hollantilaista, sanoo hän pehmohollannikkaat jalassaan. Kaupunki on tietysti tunnettu myös seksistä ja kannabiksesta, ja matkamuistoja näistäkin aiheista olisi löytynyt ihan tarpeeksi. Välillä piti vähän hätistellä lapsia pois tiettyjen hyllyjen luota, taisin myös jossain vaiheessa tulla sanoneeksi seuraavan kuolemattoman lauseen: "Nakut ihmiset ja se kannabis nyt vaan on sellaisia asioita, mitkä hollantilaisia kiinnostaa." Kaikeksi onneksi pojat on innostuneempia jalkapallosta ja niinpä meillä onkin matkaseurueessa nyt hollantilaisen maajoukkuepelaajan lisäksi myös Ajaxin nro 10 ihan esikuvansa tukkatyylillä. Litmasen vaaleampi painos ei vain malttaisi käyttää asuaan ennen kuin pääse elvistelemään sillä päiväkotikavereille.
Sen lisäksi, että pysähdys juuri Haagissa oli allekirjoittaneelle niin tärkeä, on muutaman päivän oleskelu samassa paikassa tehnyt hyvää muutenkin. Alkumatkan neljä yötä - neljä yöpaikkaa oli sen verran vauhdikas tahti, että vasta täällä on kunnolla kerinnyt katsoa mitä laittaa aamuisin päälle, missä tavarat yleensä ovat ja mitä kaikkea on edes tullut pakattua mukaan. Onneksi on oma auto ja tilava takapaksi, jotain ylimääräistäkin kun on kasseihin mahtunut.
Huomenna jätetään Hollanti taakse ja tehdään vielä pieni koukkaus Saksaan, ennen kuin lähdetään valloittamaan Tanskanmaata. Sitä ennen kuitenkin täytetään loputkin tavaratilasta stroopwafelseilla ja omena-Spalla + muutamalla muulla tuikitärkeällä elintarvikkeella.
tiistai 14. kesäkuuta 2011
750 km ja matka jatkuu
Sumuinen meri vei meidät perjantai-iltana aurinkoiseen Rostockiin ja satamasta eteenpäin johdattikin sitten rouva GPS, jolle esitän nöyrimmät kiitokseni matkan sujumisesta. Olemme toki varustautuneet lukuisilla kartoilla ja jopa Google-mapsin ilmakuvilla, mutta olisi siinä ehtinyt tulla suru ja hämmennys jo moneen kertaan, jos ihan vain niiden avulla olisi pitänyt selviytyä edes tuohon ensimmäiseen hotelliin. Kartat ovatkin toimineet lähinnä apukuskin hupina, tietolähteenä ja varmenteena siitä, että rouva GPS tosiaan tietää mitä puhelee.
Koska hotelliin kirjauduttiin keskiyön tuntumassa, lähdettiin varsinaiselle Rostockin valloitusretkelle vasta aamulla loistavan aamiaisen jälkeen. Kovin pitkään ei ehditty kaupunkiin tutustua tien kutsuessa, mutta se mitä nähtiin viehätti kovin. Siitäkin huolimatta, että Riehun pellavakutrien alla lymysi känkkäränkkä, joka teki kävelyretkestä kaupungin keskustaan vähintäänkin mieleenpainuvan. Allekirjoittaneen vika tietysti, äidit nyt vaan on niin tyhmiä, etteivät anna tuhlata koko lomakassaa heti ekassa paikassa. Ainakin tämä äiti. Tehtiin niitä ostoksiakin kuitenkin, koskaan ei ole niin vähän aikaa ettei jotain tarttuisi mukaan (aurinkolasit ja pari kynää...)
Autobahnilla huristellessa ehtii ihailla maisemia, tosin vain siinä tapauksessa että sattuu olemaan se apukuski eikä se, joka kaasu pohjassa kokeilee mitä Fordista lähtee. (Ei niin paljoa, etteikö aina olisi nopeampia ohittajia.) Pohjois-Saksalaista peltomaisemaa täplittävät hehkuvanpunaiset unikot ja lukuisat tuulivoimalat. Molempia osoiteltiin yhtä suurella innolla auton ikkunasta. Peltomaiseman keskeltä löytyi myös seuraava majapaikkamme, aito gasthaus. Jos joku, niin tämä hotelli ympäristöineen on oppikirjaesimerkki siitä, millaiselta näyttää saksalainen maalaiskylä: mukulakivikadut, punatiiliset, olkikattoiset talot, säntillisesti hoidetut siistit puutarhat ja laitumella vaeltavat eläimet + tietenkin kylän keskellä kivikirkko. Todellinen idylli, johon Riehu ja Räyhäkin jotenkin saumattomasti sopeutuivat. Johtuneeko sitten siitä, että isossa hotellihuoneessa oli riittävästi tilaa riehua, joten sen ulkopuolella jaksoi käyttäytyä lähes sivistyneesti. Suomalaiseen askeettisuuteen tottuneelle Räyhälle hotellien kokolattiamatot ovat jatkuva ihastuksenaihe; ”pehmeitä lattioita” on hämmästelty ja kommentoitu joka majapaikassa. Niistä on myös otettu kaikki ilo irti – turistiesitteillä on hyvä luistella, kun on kunnon matto alla...
Sunnuntaiaamuun herättiin niin kuin pyhäpäivään sopiikin, kirkonkellojen pauhu havahdutti syvästä unesta aamuvarhaisella. Jumalanpalveluksen sijasta me kuitenkin suunnistimme aamupalalle, jossa käyttäydyttiin taas kerran: rouva äidillä oli paita väärinpäin ja Riehu kaatoi suklaamuronsa syliin. Oli korkea aika pakata auto ja huristella kohti lapsiperheiden luvattua maata: Heide-parkia. Loistava paikka kaikille huvipuistoista pitäville, tekemistä ja näkemistä olisi riittänyt toiseksikin päiväksi, mutta melko kattavasti ehdittiin jo seitsemässä tunnissa riekkua laitteissa. Ainoa harmi – sen lisäksi että tympeä äiti ei vieläkään antanut käyttää kaikkia lomarahoja – oli Räyhälle se, että kaikkiin isoihin laitteisiin oli minimipituuden lisäksi myös ikärajat. 12-vuotiaaksi ei olisi poikaa saatu naamioitua, joten hurjimmat jutut jätettiin Mestari Juoksijan koettaviksi.
Huvipuiston sulkeuduttua matka jatkui kohti länttä ja seuraava pysähdyspaikkaamme Osnabrückia. Ajomatkan varrella bongatut haukat (tarkempi lajimääritys saa odottaa) herättivät minussa sisäisen lintubongarini ja kuskissa kateutta. Ikävä kyllä bongailut jäivät noihin muutamiin yksilöihin, sen jälkeen ihmeteltiinkin vain sitä, miten voidaan aja alamäkeen kilometrikaupalla, kun ylämäkeä ei olla huomattu ollenkaan. Ilmiselvästi päivän rasitukset alkoivat tuntua jo meissä kaikissa... :D Kaikeksi onneksi hotelli löytyi vaikeuksitta tälläkin kertaa. Jos ensimmäinen yöpymispaikka Saksassa oli moderni ja seuraava idylli, voisi tämänkertaista kuvailla sanalla retro. Erityisesti kylpyhuoneen vihreät kalusteet ja ruskea laattalattia huusivat ääneen 70 –lukua. Tilaa kuitenkin oli riittävästi, harvemmin hotellihuoneessa näkee kahta parisänkyä eikä jokainen kylppärikään ole keskikokoisen makuuhuoneen kokoinen. Ei olisi vain kannattanut vahingossa sammuttaa valoja juuri silloin, kun Villi Vekara on vessassa. Seurasi paljon pahaa mieltä ja petipaikatkin oli arvottava uusiksi, kun Vekara oli sitä mieltä että pahantekijä – so. jälleen kerran allekirjoittanut – kuuluu hänen viereensä. Hyvin maistui uni niinkin.
Osnabrück on perustettu jo 700 –luvulla, joten aamupalan jälkeen suunnistettiin kävellen tutkimaan vanhaa kaupunkia, mukana hotellilta napattu kaupungin kartta. Melkein heti alkajaisiksi pääsimme neuvomaan muutamalle saksalaiselle missä on ”Dom”, ts. pidin karttaa kädessä ja saivat ihan itse etsiä sen sieltä. Jostain syystä kun ei tuo Ala-Saksin kolmanneksi suurimman kaupungin topografia oikein ollut hallussa. Pienen kävelylenkin jälkeen olimme jo suuntaamassa autolle, kun yhtäkkiä bussipysäkiltä meille huutelee vanha pariskunta. Rouva tulee luo ja alkaa hokea: ”Dom, Dom”, nyhtäen samalla karttaa nähtäväksi. Mietin mielessäni, että onpa kumman suosittu ja hukassa oleva paikka ja yritin selittää rouvalle, etten edelleenkään tiedä mikä se on tai missä, mutta me ollaan tässä (kartalta senhetkistä olinpaikkaa tökkien). Hetki sekasortoa ja selittämistä saksaksi ja englanniksi puolin ja toisin, ennen kuin tajuttiin, että rouva kuvittelee meidän etsivän kyseistä paikkaa ja halusi kovasti että mennään rechts-links-rechts. Mitäpä siihen muuta kuin kiitetään kauniisti ja lähdetään kuuliaisesti rouvan osoittamaan suuntaan. Dom osoittautui keskiaikaiseksi luostariksi ja tietenkin siinä vaiheessa kun sen vierelle päästiin, alkoivat kirkonkellot soittaa siihen malliin, että ei pohojalaisen puukirkon tapulissa ikinä. Niin, Saksassa tosiaan vietettiin toista helluntaipäivää, joten kansa vaelsi kirkkoihin ja kaupat olivat kiinni. (!) Hirveää kiusausta tuommoiset pyhäpäivät, kun näyteikkunat ovat pullollaan ihania vaatteita ja laukkuja, eikä ihminen pääse ostoksille. Oli siis viisainta jälleen kerran pakkautua autoon ja jatkaa kohti Hollantia.
Autossa olin juuri päässyt sanomasta Mestari Juoksijalle, että kyllä rajan lähestymisen ja varsinkin sen ylittämisen huomaa ja sain heti syödä sanani. Yhtäkkiä nimittäin ohi vilahti Nederland-kyltti ja siinä se. OT: Schengen, mikä ihana asia. Tällä matkalla on näytetty tasan kerran passia ja se oli Suomesta lähtiessä satamassa. Silloinkin riitti yksi passi koko perheeltä, valitsin pinosta omani vaikka myös 5vee Riehun papereilla oltaisiin päästy maasta. Oletan että viimeistään kotimatkalla Tukholmassa vaativat jotain todisteita siitä ketä ollaan. end of OT. Mitä lähemmäksi Haagia ajettiin, sitä enemmän jännitti: Mitä jos kaikki onkin muuttunut niin paljon, etten enää tunnista kaupunkia? Mitä jos ihmiset eivät ole enää yhtä ystävällisiä? Mitä jos...? Ei olisi tarvinnut jännittää, moni asia on muuttunut, mutta ne kaikkein parhaat yhä entisellään. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin, johan tässä on puuduttavan tylsää paikka- ja nähtävyysluetteloa jatkettu sivukaupalla.
Koska hotelliin kirjauduttiin keskiyön tuntumassa, lähdettiin varsinaiselle Rostockin valloitusretkelle vasta aamulla loistavan aamiaisen jälkeen. Kovin pitkään ei ehditty kaupunkiin tutustua tien kutsuessa, mutta se mitä nähtiin viehätti kovin. Siitäkin huolimatta, että Riehun pellavakutrien alla lymysi känkkäränkkä, joka teki kävelyretkestä kaupungin keskustaan vähintäänkin mieleenpainuvan. Allekirjoittaneen vika tietysti, äidit nyt vaan on niin tyhmiä, etteivät anna tuhlata koko lomakassaa heti ekassa paikassa. Ainakin tämä äiti. Tehtiin niitä ostoksiakin kuitenkin, koskaan ei ole niin vähän aikaa ettei jotain tarttuisi mukaan (aurinkolasit ja pari kynää...)
Autobahnilla huristellessa ehtii ihailla maisemia, tosin vain siinä tapauksessa että sattuu olemaan se apukuski eikä se, joka kaasu pohjassa kokeilee mitä Fordista lähtee. (Ei niin paljoa, etteikö aina olisi nopeampia ohittajia.) Pohjois-Saksalaista peltomaisemaa täplittävät hehkuvanpunaiset unikot ja lukuisat tuulivoimalat. Molempia osoiteltiin yhtä suurella innolla auton ikkunasta. Peltomaiseman keskeltä löytyi myös seuraava majapaikkamme, aito gasthaus. Jos joku, niin tämä hotelli ympäristöineen on oppikirjaesimerkki siitä, millaiselta näyttää saksalainen maalaiskylä: mukulakivikadut, punatiiliset, olkikattoiset talot, säntillisesti hoidetut siistit puutarhat ja laitumella vaeltavat eläimet + tietenkin kylän keskellä kivikirkko. Todellinen idylli, johon Riehu ja Räyhäkin jotenkin saumattomasti sopeutuivat. Johtuneeko sitten siitä, että isossa hotellihuoneessa oli riittävästi tilaa riehua, joten sen ulkopuolella jaksoi käyttäytyä lähes sivistyneesti. Suomalaiseen askeettisuuteen tottuneelle Räyhälle hotellien kokolattiamatot ovat jatkuva ihastuksenaihe; ”pehmeitä lattioita” on hämmästelty ja kommentoitu joka majapaikassa. Niistä on myös otettu kaikki ilo irti – turistiesitteillä on hyvä luistella, kun on kunnon matto alla...
Sunnuntaiaamuun herättiin niin kuin pyhäpäivään sopiikin, kirkonkellojen pauhu havahdutti syvästä unesta aamuvarhaisella. Jumalanpalveluksen sijasta me kuitenkin suunnistimme aamupalalle, jossa käyttäydyttiin taas kerran: rouva äidillä oli paita väärinpäin ja Riehu kaatoi suklaamuronsa syliin. Oli korkea aika pakata auto ja huristella kohti lapsiperheiden luvattua maata: Heide-parkia. Loistava paikka kaikille huvipuistoista pitäville, tekemistä ja näkemistä olisi riittänyt toiseksikin päiväksi, mutta melko kattavasti ehdittiin jo seitsemässä tunnissa riekkua laitteissa. Ainoa harmi – sen lisäksi että tympeä äiti ei vieläkään antanut käyttää kaikkia lomarahoja – oli Räyhälle se, että kaikkiin isoihin laitteisiin oli minimipituuden lisäksi myös ikärajat. 12-vuotiaaksi ei olisi poikaa saatu naamioitua, joten hurjimmat jutut jätettiin Mestari Juoksijan koettaviksi.
Huvipuiston sulkeuduttua matka jatkui kohti länttä ja seuraava pysähdyspaikkaamme Osnabrückia. Ajomatkan varrella bongatut haukat (tarkempi lajimääritys saa odottaa) herättivät minussa sisäisen lintubongarini ja kuskissa kateutta. Ikävä kyllä bongailut jäivät noihin muutamiin yksilöihin, sen jälkeen ihmeteltiinkin vain sitä, miten voidaan aja alamäkeen kilometrikaupalla, kun ylämäkeä ei olla huomattu ollenkaan. Ilmiselvästi päivän rasitukset alkoivat tuntua jo meissä kaikissa... :D Kaikeksi onneksi hotelli löytyi vaikeuksitta tälläkin kertaa. Jos ensimmäinen yöpymispaikka Saksassa oli moderni ja seuraava idylli, voisi tämänkertaista kuvailla sanalla retro. Erityisesti kylpyhuoneen vihreät kalusteet ja ruskea laattalattia huusivat ääneen 70 –lukua. Tilaa kuitenkin oli riittävästi, harvemmin hotellihuoneessa näkee kahta parisänkyä eikä jokainen kylppärikään ole keskikokoisen makuuhuoneen kokoinen. Ei olisi vain kannattanut vahingossa sammuttaa valoja juuri silloin, kun Villi Vekara on vessassa. Seurasi paljon pahaa mieltä ja petipaikatkin oli arvottava uusiksi, kun Vekara oli sitä mieltä että pahantekijä – so. jälleen kerran allekirjoittanut – kuuluu hänen viereensä. Hyvin maistui uni niinkin.
Osnabrück on perustettu jo 700 –luvulla, joten aamupalan jälkeen suunnistettiin kävellen tutkimaan vanhaa kaupunkia, mukana hotellilta napattu kaupungin kartta. Melkein heti alkajaisiksi pääsimme neuvomaan muutamalle saksalaiselle missä on ”Dom”, ts. pidin karttaa kädessä ja saivat ihan itse etsiä sen sieltä. Jostain syystä kun ei tuo Ala-Saksin kolmanneksi suurimman kaupungin topografia oikein ollut hallussa. Pienen kävelylenkin jälkeen olimme jo suuntaamassa autolle, kun yhtäkkiä bussipysäkiltä meille huutelee vanha pariskunta. Rouva tulee luo ja alkaa hokea: ”Dom, Dom”, nyhtäen samalla karttaa nähtäväksi. Mietin mielessäni, että onpa kumman suosittu ja hukassa oleva paikka ja yritin selittää rouvalle, etten edelleenkään tiedä mikä se on tai missä, mutta me ollaan tässä (kartalta senhetkistä olinpaikkaa tökkien). Hetki sekasortoa ja selittämistä saksaksi ja englanniksi puolin ja toisin, ennen kuin tajuttiin, että rouva kuvittelee meidän etsivän kyseistä paikkaa ja halusi kovasti että mennään rechts-links-rechts. Mitäpä siihen muuta kuin kiitetään kauniisti ja lähdetään kuuliaisesti rouvan osoittamaan suuntaan. Dom osoittautui keskiaikaiseksi luostariksi ja tietenkin siinä vaiheessa kun sen vierelle päästiin, alkoivat kirkonkellot soittaa siihen malliin, että ei pohojalaisen puukirkon tapulissa ikinä. Niin, Saksassa tosiaan vietettiin toista helluntaipäivää, joten kansa vaelsi kirkkoihin ja kaupat olivat kiinni. (!) Hirveää kiusausta tuommoiset pyhäpäivät, kun näyteikkunat ovat pullollaan ihania vaatteita ja laukkuja, eikä ihminen pääse ostoksille. Oli siis viisainta jälleen kerran pakkautua autoon ja jatkaa kohti Hollantia.
Autossa olin juuri päässyt sanomasta Mestari Juoksijalle, että kyllä rajan lähestymisen ja varsinkin sen ylittämisen huomaa ja sain heti syödä sanani. Yhtäkkiä nimittäin ohi vilahti Nederland-kyltti ja siinä se. OT: Schengen, mikä ihana asia. Tällä matkalla on näytetty tasan kerran passia ja se oli Suomesta lähtiessä satamassa. Silloinkin riitti yksi passi koko perheeltä, valitsin pinosta omani vaikka myös 5vee Riehun papereilla oltaisiin päästy maasta. Oletan että viimeistään kotimatkalla Tukholmassa vaativat jotain todisteita siitä ketä ollaan. end of OT. Mitä lähemmäksi Haagia ajettiin, sitä enemmän jännitti: Mitä jos kaikki onkin muuttunut niin paljon, etten enää tunnista kaupunkia? Mitä jos ihmiset eivät ole enää yhtä ystävällisiä? Mitä jos...? Ei olisi tarvinnut jännittää, moni asia on muuttunut, mutta ne kaikkein parhaat yhä entisellään. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin, johan tässä on puuduttavan tylsää paikka- ja nähtävyysluetteloa jatkettu sivukaupalla.
perjantai 10. kesäkuuta 2011
Uutiset ja merisää
Matkustajalaiva. Tuo uljas risteilijä, joka valkoiset kyljet hohtaen kyntää Itämerta, jonka uumenissa elämä on jatkuvaa juhlaa – ajoittaista päänsärkyä ja pahoinvointisuutta huomioon ottamatta, jonka lukuisiin kauppoihin voi hetkessä tuhlata rahansa, jonka buffetpöydät notkuvat herkkuja ja viini virtaa taukoamatta. Tai sitten ei. Tämänkertainen uljas risteilijämme on ennenkaikkea käytännöllinen: Valtaosa laivasta on autokansia ja niinpä hyttikäytävillä kaikuu iloisen puheensorinan sijasta rekkakuskien kuorsaus. Laivan kaksi kauppaa ovat auki 2,5h päivässä – eri aikaan, ja buffetpöytä toki notkuu, sitten kun sen ääreen viimeinkin on päässyt kaiken jonottamisen jälkeen. Tärkeimmät täältäkin kuitenkin löytyvät: pallomeri, lasten hehkutikkudrinkit ja neljänneskilon suklaalevyt (ensimmäinen on syöty jo).
Rekkakuskien lisäksi kanssamme matkaa tekevät lukuisat lapsiperheet ja muutama nahkaliivimotoristi, jotka nähtyään Räyhä kieltäytyi käyttämästä kirahvilompakkoaan, se kun olisi saattanut näyttää vähän lapselliselta... Rahoja kuljetetaan siis minigrip-pussissa, jossa lukee ”lomakassa”. Tämäkin on tärkeää, koska Räyhän mukaan: ”Siitä ihmiset sitten tietävät, etten ole mikään paha poika, vaan hyvä poika. Eihän mulla muuten olis edes mitään lomakassaa.” Fiksu kaveri.
Riehu on tähän mennessä ehtinyt pudota kerran alasängystä ja kerran yläsängyn reunalta roikkumasta, vetää leukoja em. paikassa ja kiivetä n. 700 kertaa alhaalta ylös tai sängystä toiseen. Tällä hetkellä von Hazard Brothers viihdyttää itseään ja toisiaan chattaamalla lomakeijun tuomilla Nintendo DS:illä; kakka-pieruhuumori naurattaa aina. Räyhän mielestä on erittäin viihdyttävää myös vinguttaa Riehua, kaikeksi onneksi se on kuitenkin kielletty lomasäännöissä ja pikku hiljaa vähenemään päin.
Kiitos lomasääntöideasta menee enemmän omatoimireissuja tehneille ystäville – terveisiä vain Hyvinkäälle! :) Säännöt laadittiin suurella innostuksella yhteistuumin, tosin iltapäivän hiljaiset tunnit ovat vaatineet veronsa ja rikkomuksia on tullut tiuhaan tahtiin. 27,5h laivamatka on lomanalkajaisiksi kelpo suoritus kenelle tahansa, saati sitten ylienergisille nuorille hirviöille. Vaan jos aika täällä tuntuukin pysähtyvän, tai ainakin kuluvan normaalia hitaammin, on tämä ikuinen iltapäivä varma tapa nollata itsensä lomatuulelle. Suosittelen siis lämpimästi työnarkomaaneille ja stressatuille – ei sillä että itse kuuluisin kumpaankaan kategoriaan... Extremeohjeena suosittelen tuijottelemaan ikkunasta merta ja sumuista säätä, sitten eilisen illan ei muuta ole näkynytkään.
(Kas, siinä missä allekirjoittanut nollaa itseään vain olemalla, ovat von Hazard Brothers ja Mestari Juoksija tehneet hytistämme esteradan. Yllättävän monta ryömimis- ja kiipeämispaikkaa voi tämänkin kokoisessa kopperossa olla.) Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kaiken kaikkiaan tästä matkasta voi tulla melkoisen tapahtumarikas. Ai niin, virallinen laastariluku on tällä hetkellä 1. Kaikkiaan laastaria on mukana neljä paketillista + haavateipit, veikkaan että määrä ei ole yhtään ylimitoitettu.
Rekkakuskien lisäksi kanssamme matkaa tekevät lukuisat lapsiperheet ja muutama nahkaliivimotoristi, jotka nähtyään Räyhä kieltäytyi käyttämästä kirahvilompakkoaan, se kun olisi saattanut näyttää vähän lapselliselta... Rahoja kuljetetaan siis minigrip-pussissa, jossa lukee ”lomakassa”. Tämäkin on tärkeää, koska Räyhän mukaan: ”Siitä ihmiset sitten tietävät, etten ole mikään paha poika, vaan hyvä poika. Eihän mulla muuten olis edes mitään lomakassaa.” Fiksu kaveri.
Riehu on tähän mennessä ehtinyt pudota kerran alasängystä ja kerran yläsängyn reunalta roikkumasta, vetää leukoja em. paikassa ja kiivetä n. 700 kertaa alhaalta ylös tai sängystä toiseen. Tällä hetkellä von Hazard Brothers viihdyttää itseään ja toisiaan chattaamalla lomakeijun tuomilla Nintendo DS:illä; kakka-pieruhuumori naurattaa aina. Räyhän mielestä on erittäin viihdyttävää myös vinguttaa Riehua, kaikeksi onneksi se on kuitenkin kielletty lomasäännöissä ja pikku hiljaa vähenemään päin.
Kiitos lomasääntöideasta menee enemmän omatoimireissuja tehneille ystäville – terveisiä vain Hyvinkäälle! :) Säännöt laadittiin suurella innostuksella yhteistuumin, tosin iltapäivän hiljaiset tunnit ovat vaatineet veronsa ja rikkomuksia on tullut tiuhaan tahtiin. 27,5h laivamatka on lomanalkajaisiksi kelpo suoritus kenelle tahansa, saati sitten ylienergisille nuorille hirviöille. Vaan jos aika täällä tuntuukin pysähtyvän, tai ainakin kuluvan normaalia hitaammin, on tämä ikuinen iltapäivä varma tapa nollata itsensä lomatuulelle. Suosittelen siis lämpimästi työnarkomaaneille ja stressatuille – ei sillä että itse kuuluisin kumpaankaan kategoriaan... Extremeohjeena suosittelen tuijottelemaan ikkunasta merta ja sumuista säätä, sitten eilisen illan ei muuta ole näkynytkään.
(Kas, siinä missä allekirjoittanut nollaa itseään vain olemalla, ovat von Hazard Brothers ja Mestari Juoksija tehneet hytistämme esteradan. Yllättävän monta ryömimis- ja kiipeämispaikkaa voi tämänkin kokoisessa kopperossa olla.) Tällä hetkellä näyttää vahvasti siltä, että kaiken kaikkiaan tästä matkasta voi tulla melkoisen tapahtumarikas. Ai niin, virallinen laastariluku on tällä hetkellä 1. Kaikkiaan laastaria on mukana neljä paketillista + haavateipit, veikkaan että määrä ei ole yhtään ylimitoitettu.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Minä, siis minä itse, minä, minun, minä, minä, minä
Mistäs sitä ihminen mieluummin puhuu kuin itsestään? Tässäkään asiassa ei arkeaan hallinnoiva allekirjoittanut tee poikkeusta, kuuntelijoita ei vain ole jonoksi asti. Naamakkain jos yrität, niin johan puhekumppani haluaakin puhua itsestään. Facebookissa kommentoivat ja kertovat omia juttujaan. Aika kauan kesti, ennen kuin oivalsin että blogit ovat olemassa! Minä. Minun blogi. Minä. Minun perhe. Minun työ. Minun asiat. Minä itse. Joko mainitsin Minut?
Että saa ihminen jaaritella itsestään ja elämästään ummet ja lammet milloin tahtoo! Vastuu sanoista on minulla, mutta lukija vastaa siitä, lukeeko loppuun vai klikkaako punaista ruksia tuolla oikeassa yläkulmassa, kun ei jaksa enää olla osallisena MINUN elämässä. (Ole hyvä vain, saa klikata.)
Ihan yksin ei Minä tässä elämässä kuitenkaan tallusta, kun on se Perhe. Pojat Villi Vekara ja Kauhu Kakara, jotka tunnetaan myös nimillä Vinkupossut, Täystuhot, Riehu ja Räyhä, Kullat, Nuppuset, Ipanat... On myös puoliso Mestari Juoksija ja karvaiset marsulapset. Mestari Juoksijaa lukuunottamatta kaikki perheenjäsenet ovat kovaäänisiä ja äärimmäisen tunteikkaita. Tässä porukassa ei pidetä kynttilää vakan alla, aina kuulutaan vaikkei näy'yttäisi ja omalta osaltaan Riehu ja Räyhä pitävät myös huolta siitä, että tapahtumia elämässä riittää. Esim. tänään Villi Vekara päätti ottaa leipää ja omatoimisena poikana yritti itse leikata maalaisleivästä palasen. Ei tullut leipäviipaletta, tuli sormiviipale, ja PALJON verta. Hysteria rauhoitettiin, haava (loppujen lopuksi pienempi kuin ensinäkemältä vaikutti) laastaroitiin ja Vekara sai luvan syödä jäätelöä ja katsoa leffaa. Ei mitään sunnuntai-iltapäivän rauhaa tässä perheessä, unohtakaa se. Jos ei noiden kanssa eläessä ole koko aika vähän hengästynyt ja hätäinen olo, on jotain pahasti pielessä.
Että sellainen Perhe. Jotenkin sitä ei ihmettele yhtään, että Mestari Juoksija valitsi nimenomaan juoksun harrastuksekseen ja viihtyy lenkeillä melkein säässä kuin säässä. Minä on vakaasti harkinnut aloittavansa vaikka lintujen bongauksen. Kiikarit vain kainaloon ja johonkin metsän siimekseen istumaan ihan yksin hiljaisuudessa, voisi tehdä terää aina silloin tällöin. Oman jälkikasvunsa kun tuntee, on melko varmaa että jokusen hetken istuttuaan Minä havahtuisi tantereen töminään ja ryteikön rytkeeseen, ja Vinkupossut rynnistäisivät esiin tuttua kutsuaan ("ÄITIII!") huudellen. Minun pojat, koko lauma. *hymistelyä*
Vaan entäpä sitten tämä Minun blogi? Voi olla että tulee matkablogi, voi olla että tulee sisustusblogi; ihan varmasti tulee kirja-, työ-, perhe ja minäblogi. Mitä todennäköisimmin tiedossa ei ole muotia tai trendejä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minään ei ole luottamista näissä ei koskaan -asioissa.
Olisiko riittävästi Minua tälle kertaa? Ainakin hetkeksi.
Että saa ihminen jaaritella itsestään ja elämästään ummet ja lammet milloin tahtoo! Vastuu sanoista on minulla, mutta lukija vastaa siitä, lukeeko loppuun vai klikkaako punaista ruksia tuolla oikeassa yläkulmassa, kun ei jaksa enää olla osallisena MINUN elämässä. (Ole hyvä vain, saa klikata.)
Ihan yksin ei Minä tässä elämässä kuitenkaan tallusta, kun on se Perhe. Pojat Villi Vekara ja Kauhu Kakara, jotka tunnetaan myös nimillä Vinkupossut, Täystuhot, Riehu ja Räyhä, Kullat, Nuppuset, Ipanat... On myös puoliso Mestari Juoksija ja karvaiset marsulapset. Mestari Juoksijaa lukuunottamatta kaikki perheenjäsenet ovat kovaäänisiä ja äärimmäisen tunteikkaita. Tässä porukassa ei pidetä kynttilää vakan alla, aina kuulutaan vaikkei näy'yttäisi ja omalta osaltaan Riehu ja Räyhä pitävät myös huolta siitä, että tapahtumia elämässä riittää. Esim. tänään Villi Vekara päätti ottaa leipää ja omatoimisena poikana yritti itse leikata maalaisleivästä palasen. Ei tullut leipäviipaletta, tuli sormiviipale, ja PALJON verta. Hysteria rauhoitettiin, haava (loppujen lopuksi pienempi kuin ensinäkemältä vaikutti) laastaroitiin ja Vekara sai luvan syödä jäätelöä ja katsoa leffaa. Ei mitään sunnuntai-iltapäivän rauhaa tässä perheessä, unohtakaa se. Jos ei noiden kanssa eläessä ole koko aika vähän hengästynyt ja hätäinen olo, on jotain pahasti pielessä.
Että sellainen Perhe. Jotenkin sitä ei ihmettele yhtään, että Mestari Juoksija valitsi nimenomaan juoksun harrastuksekseen ja viihtyy lenkeillä melkein säässä kuin säässä. Minä on vakaasti harkinnut aloittavansa vaikka lintujen bongauksen. Kiikarit vain kainaloon ja johonkin metsän siimekseen istumaan ihan yksin hiljaisuudessa, voisi tehdä terää aina silloin tällöin. Oman jälkikasvunsa kun tuntee, on melko varmaa että jokusen hetken istuttuaan Minä havahtuisi tantereen töminään ja ryteikön rytkeeseen, ja Vinkupossut rynnistäisivät esiin tuttua kutsuaan ("ÄITIII!") huudellen. Minun pojat, koko lauma. *hymistelyä*
Vaan entäpä sitten tämä Minun blogi? Voi olla että tulee matkablogi, voi olla että tulee sisustusblogi; ihan varmasti tulee kirja-, työ-, perhe ja minäblogi. Mitä todennäköisimmin tiedossa ei ole muotia tai trendejä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minään ei ole luottamista näissä ei koskaan -asioissa.
Olisiko riittävästi Minua tälle kertaa? Ainakin hetkeksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)