Kotona sairastuvalla

Niin haikeaa kuin Wienistä lähteminen olikin, alkoi kotiinpaluu tuntua sitä mukavammalta, mitä lähempänä oltiin. Tälläkin kertaa laskeuduimme etuajassa, menomatkasta painonsa kaksinkertaistanut laukku lipui hihnalla ensimmäisten joukossa ja taksiin sain marssia suoraan jonottamatta. Kukaan ei tosiaan ollut saapunut matkalaista vastaan, sillä Mestari Juoksija oli juoksemassa ja lapset tietysti kotona odottamassa. Tuliaiskassia ja muita tavaroita raahaten saavuin suuremmitta seremonioitta kotipihaan ja soitin Riehua ja Räyhää avuksi kantamaan tavaroita. Ilonkiljahdukset kajahtelivat rappukäytävässä, kun veljekset säntäsivät kilpaa halaamaan kotiinpalannutta. Vaan oli siinä Bloggaajalla ihmettelemistä lasten päivittäessä uutisia: Riehun nenästä oli tullut verta ja päiväkodista oli käyty retkellä. Räyhän uutiset puolestaan näkyivät jo metrien päähän: vesirokko oli jälleen saapunut vieraaksemme.

Matkaileva businessnainen (as if!) vaihtui siis lennossa sairaanhoitajaksi. Rooliin kuuluu mm. hiusten paijaaminen, halaaminen, vesirokkovaahdon levittäminen, sohvalla nukkuminen (koska Räyhä halusi nukkua Mestari Juoksijan vieressä), aamuöiset lääkintä- ja lohdutteluhetket, ilta- ja välipalojen valmistaminen ja ääneen lukeminen. Siinä missä Villi Vekaran vauhti vain vähän hidastui samassa taudissa kaksi viikkoa sitten, on Kauhu Kakara surkeuden perikuva. Paljon näppyläisempi, kuumeisempi, väsyneempi ja kipeämpi, ja ponnistelee kovasti ollakseen reipas. Ihan pikkuisen kyllä näyttäisi siltä, että tiedossa oleva viikon "loma" koulusta ei harmita poikaa yhtään. Eipä tiedä nuorimies, että opettajan kanssa on viestitelty ja huomenissa koko viikon läksyt selvillä. Oi äiti, nimesi on julmuus!

Tänä keväänä olen muuten ensimmäisen kerran saanut oikein toden teolla kokea, miten vaikeaa vanhemmuus voi olla. Räyhä pitää koulunkäynnistä ja opettajasta, mutta on jopa äitiäänkin laiskempi läksyjen tekijä, ja, kuvittelee lisäksi tietävänsä asiat paremmin kuin opettaja. Bloggaajalla oli sentään terve pelko auktoriteetteja kohtaan ja niin vastenmielisiä kuin läksyt olivatkin, ei niitä koskaan jätetty tekemättä. Kauhu Kakara jättää kirjat kouluun ja vihot kotiin - miten nyt parhaiten hänelle sopii, väittää tehneensä läksyt ja suhtautuu opettajan käskyihin välinpitämättömästi. Palavereita on pidetty niin opettajan kuin lapsenkin kanssa, on uhkailtu ja kiristetty, kontrolloitu, tarkastettu, nalkutettu, kyselty... Ei ole kympintyttö tottunut tällaiseen, ei. Viimeisimmän, tiukkaakin tiukemman, keskustelun jälkeen on sentään onneksi edistytty pari pientä askelta. Matkaa toivottuun lopputulokseen on paljon, mutta jo täysin toivonsa menettänyt Bloggaaja huomasi juuri, ettei pimeä tunnelissa olekaan enää läpitunkematonta; jospa ennen kesälomaa nähtäisiin vielä se valokin.

Vain vuorokausi kotiinpaluun jälkeen on elämä siis jo palannut tuttuihin uomiinsa. Vähitellen alkaa myös näyttää siltä, että vaikka Bloggaaja ei ehkä olekaan löytänyt elämää, hän alkaa oppia elämään sitä.

Amazing top book seller race!

Eilen heti aamiaisen jälkeen jokaiselle ryhmälle annettiin lista kirjakaupoista, joissa käydä + kartta, johon ne oli rastilla merkattu ja käsky olla klo 13.00 edu4youssa, iltapäivän kokouspaikassa. Kansainvälinen ryhmämme (Italia, Saksa, Hollanti, Itävalta, Suomi) säntäsi kaatosateeseen suunnistamaan kohti ensimmäistä kohdetta, vakaana aikomuksenaan suorittaa kaikki rastit - myös vapaaehtoinen (mutta vain, koska sieltä oli luvattu lahja) - määräajassa, siitäkin huolimatta, että meitä ei uhattu eliminoida vaikka emme olisikaan paikalla ennen yhtä. :D

Tällä kertaa U-bahn kulki kuin unelma, puikkelehdimme vaihtoasemilla kuin paikalliset konsanaan ja joka kerta juna saapui laituriin täsmälleen samaa aikaa kuin me. Hurraa toimivalle ja riittävän laajalle metroverkostolle!! *vink, vink Helsinki. Saa laittaa vauhtia siihen rakennustouhuun* Meille oli edellisenä päivänä annettu iPadit käytettäväksi ryhmätöihin, sosiaaliseen mediaan ja suunnistamiseen, mutta hardcore-kirjaihmiset luottavat ainoastaan painettuun sanaan ja kuvaan. Niinpä 4/5 porukasta tempaisi kartat esiin jokaisessa mahdollisessa käänteessä; pois se meistä, että antaisimme teknisen laitteen kertoa missä vaihtaa linjaa tai jäädä pois! Sitä paitsi tablettia ei ole viisasta käyttää sadesuojana (varsinkaan jos sitä on tarkoitus käyttää myöhemmin), laminoitu Wien citymap ei moisesta juuri hätkähtänyt. 1-0 kirjapainotaidolle! Muuten, ehdimme ajoissa, mutta edes viimeistä ryhmää ei lähetetty kotiin, järjestäjät ovat armollisia.

Iltapäivä kuivateltiin kenkiä ja lahkeita sisätiloissa samalla, kun ulkona jälleen kerran paistoi aurinko pilvettömältä taivaalta. Kuuntelimme luentoja ja luennoimme itse; pelottava presentaatio oli viimeinkin käsillä. Selvisin suuremmin itseäni häpäisemättä, johtunee varmaankin siitä, että käytössä oli valmiit diat, aihe tuttuakin tutumpi ja kuuntelijat erittäin vastaanottavaisia. Sekä oma pikku ryhmämme että koko porukka ovatkin mainiota sakkia, ei olisi kannattanut etukäteen jännittää. Kun vielä olen ainoa suomalainen, saan myös yllinkyllin kielikylpeä; virallinen kieli on toki englanti, mutta saksaa kuulee lähes yhtä paljon. Pysyn jo melkein kärryllä keskustelussa (JEI!) ja illan mittaan huomattiin, että on olemassa sanoja, joita kukaan ei muista englanniksi, mutta lopulta opetimme niitä toisillemme saksaksi, suomeksi ja hollanniksi.

Illallinen kukkivien kastanjoiden alla ja loppuillan "Ringtour" hämärine (valon määrästä on kyse, ei kuvauskohteista) valokuvineen kruunasivat vaiherikkaan päivän. 15 tuntia hotellista lähdön jälkeen rojahdin ovesta sisään ja hetken aikaa tuntui siltä, että kerran sänkyyn päästyäni en nouse enää. Vaan tässä sitä ollaan: luento sosiaalisesta mediasta on jatkunut jo pari tuntia, jonka ajan olen käyttänyt tuloksekkaasti surffailemalla facebookissa ja näpyttelemällä blogia...

Raskasta reissaamista, vielä raskaampaa työtä.

Ihan kuin eilen aavistelin, onnettarella todellakin on oikkunsa. Hyvän aamiaisen ja reippaan puistokävelyn jälkeen keräsin tavarani ja suunnistin metrolle hyvissä ajoin. Olin saanut selkeät ohjeet siitä, miten ensin matkustaisin linjalla U4 muutaman asemanvälin ja sen jälkeen vaihtaisin U6:een, jolla pääsisin lyhyen kävelymatkan päähän seuraavasta määränpäästäni. Helppoa, vai mitä? Niinpä niin.

Seisoin metroasemalla auringonpaisteessa tavaroineni ja kuuntelin saksankielisiä kuulutuksia, joista sain selville vain sen, että jotain poikkeavaa on tapahtunut. Metro olikin vähän myöhässä, mutta myöhästymistä pelkäävä suomalainen oli tietysti ottanut senkin huomioon matkasuunnitelmissaan. Vaan enpä tiennyt U-bahniin astuessani mihin vielä joutuisin: Seuraavalla asemalla kaikki wieniläiset ryntäsivät ulos junasta ja minun sitä ihmetellessäni joku ystävällinen lopulta hihkaisi minullekin: ”AUS!” Aha, ulos piti mennä, mutta miksi ja mihin? Hetken laiturilla pyörittyäni tajusin, että U4 lähtee todellakin takaisin sinne mistä oli tullutkin, joten suunnitelmiin tuli aikamoinen muutos. Pikainen vilkaisu linjakarttaan kertoi, että edessä olikin metromatka kolmella linjalla ja kahdella vaihdolla. Ei siis muuta kuin matkalaukkua raahaten ja kartta kädessä sukellus liukuportaisiin ja reipasta puolijuoksua U1:n laiturille. Yksi asemanväli, vaihto, muutama asemanväli, vaihto Wienin todennäköisesti isoimmalla metroasemalla ja lopulta istuin U6:ssa.

Tässä vaiheessa olisi varmasti paikoillaan esittää pahoittelut ihanille stylisteilleni Suomessa. Meillä oli mielessä kuva siitä, miten saavun paikalle seesteisenä ja tyynenä, tarkoin valitussa asussa, jokainen hiussuortuva kohdallaan ja siistissä meikissä. Muistinko jo kertoa, että täällä on tänäänkin helle? Lämpötila ja vaiherikas matka yhdistettynä painaviin kantamuksiin sai aikaan sen, että kongressitilaan rynnisti meikitön naama kirkkaanpunaisena, otsa hiessä ja tukka sekaisin ryppyiseen t-paitaan ja farkkuihin pukeutunut Bloggaaja, tietysti tyylikkäästi myöhässä. Se siitä häikäisevästä ensivaikutelmasta.

Pääsin siis kuitenkin perille, ja tähän mennessä olen jo ollut ryhmäkuvassa, kuunnellut useamman kirja-aiheisen luennon, tutustunut muihin "delegaatteihin" ja osallistunut ryhmätyöhön, jonka tavoitteena on suunnitella uusi konsepti vaikeuksissa pyristelevälle kirjakaupalle. Ryhmätyön tuloksena pitäisi olla jotain täysin uutta, iskevä ja menestyvä liiketoimintasuunnitelma, esiteltynä mielellään performanssin keinoin. Lopputulokset laitetaan youtubeen, sillä perusteella uskallan edelleen väittää että aika raskasta hommaa tämä on. Linkki ei tule jakoon ;)

Onnentyttö

Kun siis täysin käsittämättömän onnenpotkun seurauksena olin saanut mahdollisuuden matkustaa Wieniin, kuvittelin, ettei onnettarella varmaan enää ollut minun varalleni enempää yllätyksiä tarjolla. Enpä vielä silloin tiennyt, mitä tulisi tapahtumaan:

Kaikki alkoi lentokentältä, kun ystävällinen check-in -ihminen kysyi että haluanko istua ikkunapaikalla varauloskäynnin vieressä, kun: "Siinä on niin kivasti jalkatilaa." Toki halusin. Ei varmaan kuulosta kovin onnekkaalta, kun kerron seuraavaksi, että keskipaikalla istui mahdottoman pitkä mies, jonka kyynärpää tökki koko aika jenkkakahvojani. Vaan kuinka ollakaan, muuten suhteellisen täydessä koneessa jäi meidän riviltämme käytäväpaikka täyttämättä. Pitkä mies kyynärpäineen siirtyi siihen ja niinpä meillä molemmilla oli oikein ylellisen tilava istumapaikka - ei ihan tavallista lentokoneessa nykypäivänä. Onnekasta oli tietysti sekin, että lentopelkoinen selvisi hengissä matkastaan, eikä tarvinnut turvakortista opeteltua EXIT-oven avaustaitoa tälläkään kertaa. Lennon loppupuolella kapteeni kuulutti meidän laskeutuvan reippaasti etuajassa ja kertoi vielä, että määränpäässä on +28 astetta lämmintä! Ei varmaan tarvitse edes mainita, että laukkuni tuli ensimmäisten joukossa koneesta ja CAT (lentokenttäjuna) saapui asemalle tismalleen samalla hetkellä kuin minäkin.

Tiedän, että tämä alkaa jo kuulostaa aika epäuskottavalta, mutta kyllä, kaikki tämä tapahtui allekirjoittaneelle, läheltä piti -tilanteiden kuningattarelle, tänään. Asemalta tepsuttelin hotelliin reitiltä horjumatta ja sen jälkeen päivä onkin ollut pelkkää "Ei VOI olla totta!" Pikkuruinen hotellihuoneeni on talon ylimmässä kerroksessa ja minulla on parveke, josta näkee yli koko kaupungin:

Juu-u. Vau! Kattojen yltä oli kuitenkin laskeuduttava kävelemään ihanille kaduille ja kujille. Vaeltelin pitkin ja poikin, räpsin kuvia nähtävyyksistä, ihmettelin katutaiteilijoita, söin jäätelöä ja joka askeleella rakastuin tähän kaupunkiin syvemmin. Uskomaton paikka, tänne ON tultava uudestaan! Illan jo pimettyä palasin ullakkohuoneeseeni, istuin lempeänlämpimässä kesäillassa ihailemassa kaupungin valoja parvekkeeltani, kun jo ties kuinka monennen kerran jouduin päästämään epäuskoisen naurahduksen: Illan kruunasi parin kilometrin päässä räiskynyt ilotulitus.

Olen siis todellakin ollut onnentyttö tämän päivän, joten alkaa jo hiukan hirvittää se, mitä Rouva Fortunalla seuraavaksi on tarjota. Jonkinlainen tasapainohan on universumissa pakko säilyttää ja kun pessimisti ei pety, alan olla aika varma siitä, että jos ei muuta, niin ainakin huomenna sataa, eksyn metrossa ja seuraava hotelli on vähintäänkin rotanloukku. Näihin tunnelmiin, Wien waikenee wiimeinkin.

Pölyjen pyyhintää

Kuinka sopivasti sattuikaan, että viimeisin julkaistu blogiteksti melkein vuoden *le gasp* takaa kertoo elämää etsivästä äidistä ja sen jälkeen alkoikin kuolonhiljaisuus. Melkeinhän sitä voisi kuvitella että ko. rouvashenkilö on löytänyt etsimänsä ja viettää aikansa vuorikiipeilemässä, yhteiskuntavaikuttajana, loihtimassa gourmetaterioita kotilieden ääressä tai joka tapauksessa jossain ihan muualla kuin läppärinsä äärellä. Niinpä niin, aina voi kuvitella, mutta totuus on edelleenkin se, ettei laiska Bloggaaja ole kerta kaikkiaan viitsinyt kertoilla arjestaan niitä iänikuisia tarinoita. Riehu on edelleen Riehu, Räyhä entistäkin Räyhempi ja Mestari Juoksija hyvää vauhtia matkalla Mestari Triathlonistiksi. Bloggaaja käy töissä, tulee kotiin ja vielä jokin aika sitten aina välillä muisti käydä kouluakin. Siinäpä se.

Niin tai oli, kunnes vajaa pari kuukautta sitten yksi puhelinsoitto vei jalat alta... Ihan yllättäen nimittäin ilmoitettiin että toukokuussa olisi sitten edessä matka Wieniin! Yksin! Siis ihan yksin, ilman Von Hazard Brothersia tai Mestari Juoksijaa. Neljä yötä hotellissa! Yksin! Harkinta-aikaa käytin ehkä nanosekunnin verran ennen kuin ilmoitin tietysti lähteväni. Niin, eihän kyseessä tietenkään ole mikään huvimatka, pois se minusta. Tiukasti kirjallisissa merkeissä ollaan liikkeellä, mutta koska tämä on huviblogi, niin ei niistä sen enempää. Sen sijaan nyt tomutetaan paikat, avataan ikkunat ja annetaan tuulen puhaltaa hämähäkinseitit nurkista. Istutaan mukavasti, avataan skumppapullo ja annetaan ajatusten lentää...

Äiti etsii elämää

Kaksi lasta, töissä kaupassa ja harrastuksina lukeminen + netti = Nainen, jolla ei ole elämää kodin ja työn ulkopuolella. Jos ei töistä päästyä ole kiire hakemaan Riehua päiväkodista, on muuten vaan kiire bussille ja kotiin lasten ja Mestari Juoksijan luo. Illat kun tuppaa kaupantädillä jäämään usein melko lyhyiksi kotona, joten siitä ajasta ei muka raaski ottaa itselleen yhtään. Toki uppoudun kirjaan tai nettifoorumeihini vähän väliä illan aikana, mutta silti olen läsnä ja kuulolla aina kun tarvitaan. Ruokakaupassakin käydään koko perheen voimin, niin ärsyttävää kuin se von Hazard Brothersin kanssa välillä onkin.

Eikä sillä, että olisin jotenkin vankina kotona, onhan noita illanviettoja kavereiden kanssa aina silloin tällöin. Terassillakin kävin ihan vasta ja kesäkuussa mekko-ostoksilla. Vaan ei kai se silti haittaisi, jos jotain muunkinlaista elämää välillä. Että jos niitä vaateostoksia vähän useamminkin ihan yksin? Tai joku harrastus kodin ulkopuolella? No niin, nythän tämä alkaa jo kuulostaa pahemmanluokan marttailulta. Ihan olen itse oman kuoppani kaivanut ja tähän tilanteeseen ajautunut. Kun ei tule lähdettyä mihinkään, eikä hyvä äitiTM tietenkään haluakaan mihinkään kultapallostensa luota. Eipä tuo Mestari Juoksijakaan suuremmin kulje missään, paitsi siellä juoksemassa tietysti, tarviskohan sekin elämän?

Tähän väliin on tietty pakko myös vetää se disclaimer, että toki lasten kanssa on elämää ja noiden kahden kanssa se todella on ELÄMÄÄ, niin kuin meidän perhettä ja sen edesottamuksia tuntevat tietävät. Mutta olisko sitä jotenkin enemmän oma itsensä, jos ihan röyhkeästi, itsekkäästi, vain oman itsensä iloksi vaikka joskus ottaisi ja lähtisi ihan kesken tavallista koti-iltaa tunniksi tai kahdeksi johonkin. Joskus uhosin, että otan kirjan ja rakkaan läppärin kainaloon ja menen kellarikomeroon "harrastamaan". Olisin niinku sillain pois kotoa ihan kokonaan, ENKÄ tuntisi pätkääkään huonoa omaatuntoa asiasta. Siinä kun se koko jutun pointsi (niin kuin professorimme yliopistolla aina tapasi sanoa :D) taitaa ollakin. Silloin kun menen, leimaan itseni jo kotoa lähtiessä huonoksi ihmiseksi ja poissa ollessa pohdin, että pitäiskö tästä nyt kuitenkin jo mennä takaisin. Tämä siis koskee niitä satunnaisia omia lyhyitä menoja, kaveriporukan viikonloppuriennot ovat asia erikseen ja ehkä juuri siksi niin vaalittuja, kun siellä ei huono omatunto paina.

Juu, onhan tästä aiheesta jo tullut jauhettua, ihan ekoissakin blogimerkinnöissä. Mutta kun ei ole elämää näkynyt, kuuluukohan sekin - sulhasten lisäksi - niihin asioihin, jotka ei tule kotoa hakemaan?

Unelmakoteja - kotiunelmia

Omakotitalo meren rannalla kaupungin keskustassa kaikkien palvelujen lähellä - tämähän se on kuulemma suomalaisten suuri unelma. Mahdotonta? Ei ainakaan Kokkolan asuntomessualueella. Ihan kaupungin keskustassa ei alue toki ole, mutta kävelymatkan päässä kuitenkin ja niitä unelmakoteja - niitä on alueella melkein vieri vieressä. Rantatonteille rakennetuista olisin kelpuuttanut kodikseni joka ainoan, enkä ympyrän sisäkehältäkään montaa olisi hyljännyt. Asuntokuume ja ennen kaikkea omakotitalokuume siis vaivaa pahasti. Vaan kun ei sinne kotiseudulle Kokkolaan ole järkeä muuttaa (työttömänä ei paljon asuntolainoja makseltaisi, töitä ei allekirjoittaneen ja Mestari Juoksijan aloilta siellä taida olla tarjolla), joutuu helsinkiläistynyt keskipohojalainen tyytymään lähiökolmioonsa. Sisustaa sentään voi, vaikka sitten siihen merenrantatalon tyyliin ja sisustuskuvia räpsinkin tarmolla messuillessani. Mitään ihan uutta ja ihmeellistä ei vastaan tullut, tai sitten kyse oli niinkin ihmeellisestä ratkaisusta, ettei se vain meillä toimisi. Toteuttamiskelpoisia ideoita kuitenkin löytyi ihan riittävästi ja sitten läjä niitä sitkun-haavekuvia. Jotain tällaista voisin haluta meillekin:

Suurin osa sisustuksissa käytetyistä maalauksista olisi myös suoraan kelvannut seinälle. Noinkohan sitä uskaltaisi joululahjaksi toivoa itselleen edes yhtä pikkuruista taulua...? Tilaa ainakin olisi seinillä; kuusi vuotta ollaan asuttu ja kokonaista yksi on saatu ripustettua. Kehystämättömiä taidejulisteita ja valokuvia + kehyksiä niille on vaatehuoneessa odottamassa läjäpäin, vissiin on vieläkin menossa pohdinnat siitä mihin mikin sijoitetaan.

Toisaalta, hirveän hyvä ettei olla turhaan rei'itetty seiniä vielä. Eräällä täällä kun on remonttikuume ja suorastaan hirveä tuska vaihtaa pintamateriaaleja ja seinien värejä (monikossa, koska meilllähän ei kahta samanväristä huonetta tai edes seinää ole). Eipä siis tarvi kitata mitään, voidaan suoraan telata päälle uudet sävyt. Ja sen jälkeen pitää tietysti vaihtaa verhot ja muut tekstiilit, ja sohvakin alkaa näyttää nukkavierulta... Suuret on suunnitelmat, katsotaan mitä niistä loppujen lopuksi toteutetaan ja milloin. Parin vuoden sisällä alkaa joka tapauksessa julkisivu- ja ikkunaremontti; samalla rytinällähän sitä viimeistään siinä vaiheessa pistäisi sisäpuolenkin uusiksi. Jospa siihen mennessä myös hirviöosasto olisi kasvanut sen verran isoksi, että voisi harkita muutakin kuin pomminkestävää sisustusta.