Niin haikeaa kuin Wienistä lähteminen olikin, alkoi kotiinpaluu tuntua sitä mukavammalta, mitä lähempänä oltiin. Tälläkin kertaa laskeuduimme etuajassa, menomatkasta painonsa kaksinkertaistanut laukku lipui hihnalla ensimmäisten joukossa ja taksiin sain marssia suoraan jonottamatta. Kukaan ei tosiaan ollut saapunut matkalaista vastaan, sillä Mestari Juoksija oli juoksemassa ja lapset tietysti kotona odottamassa. Tuliaiskassia ja muita tavaroita raahaten saavuin suuremmitta seremonioitta kotipihaan ja soitin Riehua ja Räyhää avuksi kantamaan tavaroita. Ilonkiljahdukset kajahtelivat rappukäytävässä, kun veljekset säntäsivät kilpaa halaamaan kotiinpalannutta. Vaan oli siinä Bloggaajalla ihmettelemistä lasten päivittäessä uutisia: Riehun nenästä oli tullut verta ja päiväkodista oli käyty retkellä. Räyhän uutiset puolestaan näkyivät jo metrien päähän: vesirokko oli jälleen saapunut vieraaksemme.
Matkaileva businessnainen (as if!) vaihtui siis lennossa sairaanhoitajaksi. Rooliin kuuluu mm. hiusten paijaaminen, halaaminen, vesirokkovaahdon levittäminen, sohvalla nukkuminen (koska Räyhä halusi nukkua Mestari Juoksijan vieressä), aamuöiset lääkintä- ja lohdutteluhetket, ilta- ja välipalojen valmistaminen ja ääneen lukeminen. Siinä missä Villi Vekaran vauhti vain vähän hidastui samassa taudissa kaksi viikkoa sitten, on Kauhu Kakara surkeuden perikuva. Paljon näppyläisempi, kuumeisempi, väsyneempi ja kipeämpi, ja ponnistelee kovasti ollakseen reipas. Ihan pikkuisen kyllä näyttäisi siltä, että tiedossa oleva viikon "loma" koulusta ei harmita poikaa yhtään. Eipä tiedä nuorimies, että opettajan kanssa on viestitelty ja huomenissa koko viikon läksyt selvillä. Oi äiti, nimesi on julmuus!
Tänä keväänä olen muuten ensimmäisen kerran saanut oikein toden teolla kokea, miten vaikeaa vanhemmuus voi olla. Räyhä pitää koulunkäynnistä ja opettajasta, mutta on jopa äitiäänkin laiskempi läksyjen tekijä, ja, kuvittelee lisäksi tietävänsä asiat paremmin kuin opettaja. Bloggaajalla oli sentään terve pelko auktoriteetteja kohtaan ja niin vastenmielisiä kuin läksyt olivatkin, ei niitä koskaan jätetty tekemättä. Kauhu Kakara jättää kirjat kouluun ja vihot kotiin - miten nyt parhaiten hänelle sopii, väittää tehneensä läksyt ja suhtautuu opettajan käskyihin välinpitämättömästi. Palavereita on pidetty niin opettajan kuin lapsenkin kanssa, on uhkailtu ja kiristetty, kontrolloitu, tarkastettu, nalkutettu, kyselty... Ei ole kympintyttö tottunut tällaiseen, ei. Viimeisimmän, tiukkaakin tiukemman, keskustelun jälkeen on sentään onneksi edistytty pari pientä askelta. Matkaa toivottuun lopputulokseen on paljon, mutta jo täysin toivonsa menettänyt Bloggaaja huomasi juuri, ettei pimeä tunnelissa olekaan enää läpitunkematonta; jospa ennen kesälomaa nähtäisiin vielä se valokin.
Vain vuorokausi kotiinpaluun jälkeen on elämä siis jo palannut tuttuihin uomiinsa. Vähitellen alkaa myös näyttää siltä, että vaikka Bloggaaja ei ehkä olekaan löytänyt elämää, hän alkaa oppia elämään sitä.
