Mistäs sitä ihminen mieluummin puhuu kuin itsestään? Tässäkään asiassa ei arkeaan hallinnoiva allekirjoittanut tee poikkeusta, kuuntelijoita ei vain ole jonoksi asti. Naamakkain jos yrität, niin johan puhekumppani haluaakin puhua itsestään. Facebookissa kommentoivat ja kertovat omia juttujaan. Aika kauan kesti, ennen kuin oivalsin että blogit ovat olemassa! Minä. Minun blogi. Minä. Minun perhe. Minun työ. Minun asiat. Minä itse. Joko mainitsin Minut?
Että saa ihminen jaaritella itsestään ja elämästään ummet ja lammet milloin tahtoo! Vastuu sanoista on minulla, mutta lukija vastaa siitä, lukeeko loppuun vai klikkaako punaista ruksia tuolla oikeassa yläkulmassa, kun ei jaksa enää olla osallisena MINUN elämässä. (Ole hyvä vain, saa klikata.)
Ihan yksin ei Minä tässä elämässä kuitenkaan tallusta, kun on se Perhe. Pojat Villi Vekara ja Kauhu Kakara, jotka tunnetaan myös nimillä Vinkupossut, Täystuhot, Riehu ja Räyhä, Kullat, Nuppuset, Ipanat... On myös puoliso Mestari Juoksija ja karvaiset marsulapset. Mestari Juoksijaa lukuunottamatta kaikki perheenjäsenet ovat kovaäänisiä ja äärimmäisen tunteikkaita. Tässä porukassa ei pidetä kynttilää vakan alla, aina kuulutaan vaikkei näy'yttäisi ja omalta osaltaan Riehu ja Räyhä pitävät myös huolta siitä, että tapahtumia elämässä riittää. Esim. tänään Villi Vekara päätti ottaa leipää ja omatoimisena poikana yritti itse leikata maalaisleivästä palasen. Ei tullut leipäviipaletta, tuli sormiviipale, ja PALJON verta. Hysteria rauhoitettiin, haava (loppujen lopuksi pienempi kuin ensinäkemältä vaikutti) laastaroitiin ja Vekara sai luvan syödä jäätelöä ja katsoa leffaa. Ei mitään sunnuntai-iltapäivän rauhaa tässä perheessä, unohtakaa se. Jos ei noiden kanssa eläessä ole koko aika vähän hengästynyt ja hätäinen olo, on jotain pahasti pielessä.
Että sellainen Perhe. Jotenkin sitä ei ihmettele yhtään, että Mestari Juoksija valitsi nimenomaan juoksun harrastuksekseen ja viihtyy lenkeillä melkein säässä kuin säässä. Minä on vakaasti harkinnut aloittavansa vaikka lintujen bongauksen. Kiikarit vain kainaloon ja johonkin metsän siimekseen istumaan ihan yksin hiljaisuudessa, voisi tehdä terää aina silloin tällöin. Oman jälkikasvunsa kun tuntee, on melko varmaa että jokusen hetken istuttuaan Minä havahtuisi tantereen töminään ja ryteikön rytkeeseen, ja Vinkupossut rynnistäisivät esiin tuttua kutsuaan ("ÄITIII!") huudellen. Minun pojat, koko lauma. *hymistelyä*
Vaan entäpä sitten tämä Minun blogi? Voi olla että tulee matkablogi, voi olla että tulee sisustusblogi; ihan varmasti tulee kirja-, työ-, perhe ja minäblogi. Mitä todennäköisimmin tiedossa ei ole muotia tai trendejä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Minään ei ole luottamista näissä ei koskaan -asioissa.
Olisiko riittävästi Minua tälle kertaa? Ainakin hetkeksi.
