Sumuinen meri vei meidät perjantai-iltana aurinkoiseen Rostockiin ja satamasta eteenpäin johdattikin sitten rouva GPS, jolle esitän nöyrimmät kiitokseni matkan sujumisesta. Olemme toki varustautuneet lukuisilla kartoilla ja jopa Google-mapsin ilmakuvilla, mutta olisi siinä ehtinyt tulla suru ja hämmennys jo moneen kertaan, jos ihan vain niiden avulla olisi pitänyt selviytyä edes tuohon ensimmäiseen hotelliin. Kartat ovatkin toimineet lähinnä apukuskin hupina, tietolähteenä ja varmenteena siitä, että rouva GPS tosiaan tietää mitä puhelee.
Koska hotelliin kirjauduttiin keskiyön tuntumassa, lähdettiin varsinaiselle Rostockin valloitusretkelle vasta aamulla loistavan aamiaisen jälkeen. Kovin pitkään ei ehditty kaupunkiin tutustua tien kutsuessa, mutta se mitä nähtiin viehätti kovin. Siitäkin huolimatta, että Riehun pellavakutrien alla lymysi känkkäränkkä, joka teki kävelyretkestä kaupungin keskustaan vähintäänkin mieleenpainuvan. Allekirjoittaneen vika tietysti, äidit nyt vaan on niin tyhmiä, etteivät anna tuhlata koko lomakassaa heti ekassa paikassa. Ainakin tämä äiti. Tehtiin niitä ostoksiakin kuitenkin, koskaan ei ole niin vähän aikaa ettei jotain tarttuisi mukaan (aurinkolasit ja pari kynää...)
Autobahnilla huristellessa ehtii ihailla maisemia, tosin vain siinä tapauksessa että sattuu olemaan se apukuski eikä se, joka kaasu pohjassa kokeilee mitä Fordista lähtee. (Ei niin paljoa, etteikö aina olisi nopeampia ohittajia.) Pohjois-Saksalaista peltomaisemaa täplittävät hehkuvanpunaiset unikot ja lukuisat tuulivoimalat. Molempia osoiteltiin yhtä suurella innolla auton ikkunasta. Peltomaiseman keskeltä löytyi myös seuraava majapaikkamme, aito gasthaus. Jos joku, niin tämä hotelli ympäristöineen on oppikirjaesimerkki siitä, millaiselta näyttää saksalainen maalaiskylä: mukulakivikadut, punatiiliset, olkikattoiset talot, säntillisesti hoidetut siistit puutarhat ja laitumella vaeltavat eläimet + tietenkin kylän keskellä kivikirkko. Todellinen idylli, johon Riehu ja Räyhäkin jotenkin saumattomasti sopeutuivat. Johtuneeko sitten siitä, että isossa hotellihuoneessa oli riittävästi tilaa riehua, joten sen ulkopuolella jaksoi käyttäytyä lähes sivistyneesti. Suomalaiseen askeettisuuteen tottuneelle Räyhälle hotellien kokolattiamatot ovat jatkuva ihastuksenaihe; ”pehmeitä lattioita” on hämmästelty ja kommentoitu joka majapaikassa. Niistä on myös otettu kaikki ilo irti – turistiesitteillä on hyvä luistella, kun on kunnon matto alla...
Sunnuntaiaamuun herättiin niin kuin pyhäpäivään sopiikin, kirkonkellojen pauhu havahdutti syvästä unesta aamuvarhaisella. Jumalanpalveluksen sijasta me kuitenkin suunnistimme aamupalalle, jossa käyttäydyttiin taas kerran: rouva äidillä oli paita väärinpäin ja Riehu kaatoi suklaamuronsa syliin. Oli korkea aika pakata auto ja huristella kohti lapsiperheiden luvattua maata: Heide-parkia. Loistava paikka kaikille huvipuistoista pitäville, tekemistä ja näkemistä olisi riittänyt toiseksikin päiväksi, mutta melko kattavasti ehdittiin jo seitsemässä tunnissa riekkua laitteissa. Ainoa harmi – sen lisäksi että tympeä äiti ei vieläkään antanut käyttää kaikkia lomarahoja – oli Räyhälle se, että kaikkiin isoihin laitteisiin oli minimipituuden lisäksi myös ikärajat. 12-vuotiaaksi ei olisi poikaa saatu naamioitua, joten hurjimmat jutut jätettiin Mestari Juoksijan koettaviksi.
Huvipuiston sulkeuduttua matka jatkui kohti länttä ja seuraava pysähdyspaikkaamme Osnabrückia. Ajomatkan varrella bongatut haukat (tarkempi lajimääritys saa odottaa) herättivät minussa sisäisen lintubongarini ja kuskissa kateutta. Ikävä kyllä bongailut jäivät noihin muutamiin yksilöihin, sen jälkeen ihmeteltiinkin vain sitä, miten voidaan aja alamäkeen kilometrikaupalla, kun ylämäkeä ei olla huomattu ollenkaan. Ilmiselvästi päivän rasitukset alkoivat tuntua jo meissä kaikissa... :D Kaikeksi onneksi hotelli löytyi vaikeuksitta tälläkin kertaa. Jos ensimmäinen yöpymispaikka Saksassa oli moderni ja seuraava idylli, voisi tämänkertaista kuvailla sanalla retro. Erityisesti kylpyhuoneen vihreät kalusteet ja ruskea laattalattia huusivat ääneen 70 –lukua. Tilaa kuitenkin oli riittävästi, harvemmin hotellihuoneessa näkee kahta parisänkyä eikä jokainen kylppärikään ole keskikokoisen makuuhuoneen kokoinen. Ei olisi vain kannattanut vahingossa sammuttaa valoja juuri silloin, kun Villi Vekara on vessassa. Seurasi paljon pahaa mieltä ja petipaikatkin oli arvottava uusiksi, kun Vekara oli sitä mieltä että pahantekijä – so. jälleen kerran allekirjoittanut – kuuluu hänen viereensä. Hyvin maistui uni niinkin.
Osnabrück on perustettu jo 700 –luvulla, joten aamupalan jälkeen suunnistettiin kävellen tutkimaan vanhaa kaupunkia, mukana hotellilta napattu kaupungin kartta. Melkein heti alkajaisiksi pääsimme neuvomaan muutamalle saksalaiselle missä on ”Dom”, ts. pidin karttaa kädessä ja saivat ihan itse etsiä sen sieltä. Jostain syystä kun ei tuo Ala-Saksin kolmanneksi suurimman kaupungin topografia oikein ollut hallussa. Pienen kävelylenkin jälkeen olimme jo suuntaamassa autolle, kun yhtäkkiä bussipysäkiltä meille huutelee vanha pariskunta. Rouva tulee luo ja alkaa hokea: ”Dom, Dom”, nyhtäen samalla karttaa nähtäväksi. Mietin mielessäni, että onpa kumman suosittu ja hukassa oleva paikka ja yritin selittää rouvalle, etten edelleenkään tiedä mikä se on tai missä, mutta me ollaan tässä (kartalta senhetkistä olinpaikkaa tökkien). Hetki sekasortoa ja selittämistä saksaksi ja englanniksi puolin ja toisin, ennen kuin tajuttiin, että rouva kuvittelee meidän etsivän kyseistä paikkaa ja halusi kovasti että mennään rechts-links-rechts. Mitäpä siihen muuta kuin kiitetään kauniisti ja lähdetään kuuliaisesti rouvan osoittamaan suuntaan. Dom osoittautui keskiaikaiseksi luostariksi ja tietenkin siinä vaiheessa kun sen vierelle päästiin, alkoivat kirkonkellot soittaa siihen malliin, että ei pohojalaisen puukirkon tapulissa ikinä. Niin, Saksassa tosiaan vietettiin toista helluntaipäivää, joten kansa vaelsi kirkkoihin ja kaupat olivat kiinni. (!) Hirveää kiusausta tuommoiset pyhäpäivät, kun näyteikkunat ovat pullollaan ihania vaatteita ja laukkuja, eikä ihminen pääse ostoksille. Oli siis viisainta jälleen kerran pakkautua autoon ja jatkaa kohti Hollantia.
Autossa olin juuri päässyt sanomasta Mestari Juoksijalle, että kyllä rajan lähestymisen ja varsinkin sen ylittämisen huomaa ja sain heti syödä sanani. Yhtäkkiä nimittäin ohi vilahti Nederland-kyltti ja siinä se. OT: Schengen, mikä ihana asia. Tällä matkalla on näytetty tasan kerran passia ja se oli Suomesta lähtiessä satamassa. Silloinkin riitti yksi passi koko perheeltä, valitsin pinosta omani vaikka myös 5vee Riehun papereilla oltaisiin päästy maasta. Oletan että viimeistään kotimatkalla Tukholmassa vaativat jotain todisteita siitä ketä ollaan. end of OT. Mitä lähemmäksi Haagia ajettiin, sitä enemmän jännitti: Mitä jos kaikki onkin muuttunut niin paljon, etten enää tunnista kaupunkia? Mitä jos ihmiset eivät ole enää yhtä ystävällisiä? Mitä jos...? Ei olisi tarvinnut jännittää, moni asia on muuttunut, mutta ne kaikkein parhaat yhä entisellään. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin, johan tässä on puuduttavan tylsää paikka- ja nähtävyysluetteloa jatkettu sivukaupalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti